Yes, This Song Is About You

     Minä en luovu asioista helposti. Kun jokin esine tai asia tulee elämääni, sille luodaan sisäisessä maailmassa oma avatar, ja se jää sinne vaikka ulkoisessa maailmassa asia poistuisikin. Avatareissa on eri vaikeusasteita, mitä niiden poistamiseen tulee. Joidenkin kohdalla voi vain klikata oikeanpuoleista namiskaa ja valita toimintoluettelosta roskakorin. Tällaisia ovat kaikki juoksevat asiat, tylsät ihmisenä olemiseen kuuluvat jutut, jotka täytyy säilyttää mielessä siihen asti kunnes ne on suoritettu. Joissain tapauksissa asian voi syödä pois. Päässä piippaa kaappiin jemmatun vierasvarajämän kuvake, joten voi vain kävellä keittiöön, syödä noin kolmetoista Jaffa-keksiä, ja puff – piippaus vaikenee.     Häntäpäässä luopumisen vaikeusasteikolla on vahingossa hajotetut astiat. Ihmisenä, joka kiintyy kuppeihin ja lautasiin ikään kuin ne olisivat kaapissa hengaavia kavereita [syötä gay-vitsi tähän], on pikkuruinen tragedia kun joku heistä lipeää lapasesta. Men...

  Kun on tullut aika siirtymiselle. Kirjoitusten määrä suhteessa laatuun tulee muuttumaan siinä mielessä, että ajatuksen selkeytyessä ja itseni tullessa näkyviin, kykenen ilmaisemaan itseäni enenevissä määrin siten kuin olen itseni mieltänyt aikana ennen totaalista hermoromahdusta. Siksi tulen postaamaan juuri silloin kun jotain on mielen päällä, mutta ehkä vain juuri silloin. Toivon myös että voin kertoa tarinani selkeimmin lausein, yhä kuitenkin vähäisesti selitellen. Ehkä jopa kokonaisena?    Olettaa sopii myös, että aiheet tulevat muuttumaan ja ennen kaikkea laajenemaan sisällöltään. En vain yksinkertaisesti ole enää sitä kaikkea kamalaa jonka olen tähän blogiin purkanut tekstin muodossa, sellaisena kuin olen sen sillä hetkellä nähnyt ja kokenut.  Minä olen lähes taianomaisesti nytkähtänyt eteenpäin. Kenties sen on saanut aikaan nähdyksi tuleminen, mutta kaikkein varmimmin tie eteenpäin on ollut sitkeä rukoilu. Jälkimmäisestä ei ole epäilystäkään, sillä se on ...

     ’Tärkeimmät ominaisuudet parisuhteen toisessa osapuolessa ovat empaattisuus, hyväntahtoisuus ja vastuullisuus.’ Kääntelin tablettia maisemanäkymästä pystysuuntaan. Suunnasta huolimatta artikkeli väitti yhä samaa. Mitä ihmettä? Jatkoin lukemista. ’…etenkin parisuhteen kestämisen kannalta jaettu vastuu oli mainittu yhtenä suurimmista tekij…’ tabletti sai ravistelua kuin hiekkalelu. Ei, kyllä tää artikkeli on rikki. Pitäisikö tässä soittaa kavereille, exille, ja ehkä myös naistenlehden toimitukseen? Niinkö kauan lopulta pyörittelin sitä psykoa päässäni, että olen totaalisesti menettänyt tajun siitä mitä hyvä ja terve kanssakäyminen on? Minä päätin soittaa. Ensimmäinen numero listassa oli onneksi Pirjan.    ”Hei, kuule, onko niin että on huono merkki, jos miehellä on tunnekylmyyttä ja iso läjä entisiä? No sitä vähän pelkäsinkin. Ei mulla tässä muuten mitään, ajattelin hakea kasveille jotain kukintojen edistämiseksi nyt kun kevät on edennyt. Mun ruukkuruusu ...

      Kaupan hyllyillä oli todella vähän valikoimaa lintujen ruokintaan. Löysin kuitenkin talipallosia, jotka sisälsivät siemeniä ja kaikenmoista, joten valitsin ne, vailla tietoa siitä miten ja mihin ne asentaisin. Neukku-henkinen betonikuutio tarjosi parvekkeita vain joillekin, ja minuun se arpa ei ollut osunut, joten pitäisi keksiä ikkunalaudalle jokin erityinen viritelmä. On hieman kyllästyttävää kun talitintit koputtelevat 60-luvulla asennettuja peltisiä ikkunalautoja ilman tarkoitusta, nyt niillä olisi edes jotain syötävää. Ne aloittivat melskeen kymmenisen vuotta sitten, aina etsien jotakin ja minusta tuntui etten tarjoillut heille mitään mieleistä. Useamman kerran kun päästin kesätuulen ikkunoista sisään, tintit tulivat sen mukana. Yksi rohkea istui pitkän tovin pappa-Tunturin käsikahvalla katselemassa minua ja koiraa, joka ei edes tiennyt miten reagoida näin röyhkeään tunkeiluun. Remu-härvellin seisoi kääntelemässä mustia hapsuisia korviaan kuin kysyäkseen l...

    Tässä kohtaa annan tälle blogille epätyypillisesti sisältövaroituksen. Jo valmiiksi oletan että blogin kuvauksen ja muiden tekstien perusteella tätä lukevat vain aikuiset, joten olen tavallisesti jättänyt erilliset varoitukset sikseen. Tämänkertainen kirjoitus koskee kumminkin aihetta joka voi olla kenelle tahansa hankala minä tahansa ajankohtana. Kirjoitan siitä millaista elämä voi pahimmillaan olla kun kärsii mielenterveysongelmista jotka voivat johtaa haudan pohjalle oman käden kautta. Jos nämä aiheet ovat sinulle syystä tai toisesta vaikeita, kehotan jättämään tämänkertaisen postauksen lukematta. Ensi kerralla palaan hieman… jollen kevyempään, niin vähemmän kamalaan aiheeseen.    Nyt pohjustus: Kirjoitin tämän erittäin vakavassa paikassa, ja kuvaamani aikeet olivat täyttä totta. Nyt olen vielä elämänsyrjässä kiinni, ja toivon että kukaan mahdollinen läheinen tai tuntematon ei ala minkäänlaisiin toimenpiteisiin sen perusteella että julkaisen tämän tekstin....

     ”…No voi vittu…”, minulta pääsi kun avaimeni ei tuntunut sopivan lukkoon. Pesutupa on uusi tuttavuus siinä mielessä että olen käyttänyt sitä kerran sen 17 vuoden aikana jonka olen talossa asunut. Mielessä kävi että lukkojen uudelleensarjoittamisen jälkeen yleisiin tiloihin on laitettu erillinen lukko jotta sääntö-Suomi pysyisi ruodussa. Niin kävi silloin putki- ja kylpyhuonesaneerauksen aikana: taloyhtiön yhteiset pesutilat laitettiin lukkoon, jotta siellä ei rampata suihkussa. Pääsin ympärysmatkalle Turun lähiöihin jos mielin pesulle. Kiroilin vielä hetken nousevaan volyymiin ja rynkytin lukkoa, kunnes se yht’äkkiä antoikin periksi ja oven takana tyynenä istuva vanharouva kääntyi tuolissaan katsomaan kiroilevaa rynkyttäjää. Hän ilmeisesti vahti pyykkejään pesuohjelman käydessä.    ”HEI VAIN!” Pitelin koiranrohjoa lyhyessä hihnassa kun tutkin pyykkivuorolistoja ovenpielessä. Pregabaliini jarrutti kognitiota joten jouduin pinnistelemään, mutta kaikkein pa...

        En minä sitä niin tarkoittanut. En tiedä itsekään miksi synkkyys tulee sillä tavalla kaikenpeittävästi päälle, kuin haudan kansi, mutta sellaisia päiviä kertakaikkiaan on. Ajatusten holtiton poukkoilu ahdistuksen kuristajakäärmeotteessa, kun rinta ja henkitorvi on niin rusennettu että aivot eivät eivät saa happea – siinä on jokapäiväinen olotila aamun ensimmäisestä nanosekunnista yön viimeiseen painajaiseen. Jos tämä on normaalitila, silloin verraten synkkä päivä on sellainen johon joidenkin ihmisten maallinen vaellus päättyy. Se on lyijynraskas ei-mitään. Sellaisista päivistä selviytyminen ei ole passiivista irrallisuutta, se on kovaa työtä. Useimmiten otan sen kivireen ja annan sen narujen leikata syvälle kämmenien lihaan, kun varpaiden paljaat luut soraa raapien raahaan ja tappelen mokoman helvetinpulkan päivänrinnettä huipulle. Silloin ei saa ajatella, ei ennen kuin on laella ja voi polvet tutisten katsella taakse jäänyttä latua jonka toinen pää on alhaal...

      ”Milloin minä saan tulla taas kylään?” Franceska oli alkanut kysellä kylään pääsystä vasta sen jälkeen kun minä kotiuduin osastohoidosta. Emme ennen sitä juurikaan tavanneet vapaa-ajalla. Tunnistin sen aidoksi laupeudenteoksi, sairasta ei jätetty yksin. Ei minua varmasti ollut tarkoitus jättää osastollakaan yksin, mutta sairaala oli hankalien kulkuyhteyksien päässä eikä monellakaan tutulla kirkolta ollut autoa. Mutta siinä missä minä olin silloin ollut eristettynä olinpaikkani vuoksi, nyt en vain yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan ulkosalla. Useimpina päivinä pääsin hädin tuskin sängystä, olisi ollut ehdottomasti ylimääräinen vaiva vetää pataan jokaisen nurkan takana lymyileviä vihulaisia. Maisema pyöri iljettävästi säkkärää jos sitä katsoi liian pitkään. Otin tarpeeksi lääkkeitä jotta kykenin alkueliötä monimutkaisempaan vuorovaikuttamiseen.   ”Me mennääääään kuule ssssseikkailulle!” ”Aaa, minne on matka?” Franceskan pokka piti erinomaisesti. Hän ei ollut ...

   On raskasta herätä kummituksen viereltä aamuisin. Olen unimaailmoissa saanut suloisen unohduksen, painajaistodellisuuksissa jotka syövät hänetkin alleen. Mutta aamulla kun sätkin hereille, se makaa siinä kuin levoton kivi. Tule, laita kätesi leveän selkäni yli ja herätä minutkin. Sormenpäitä kihelmöi. Tatuoinnit ovat poissa. Onko niin että muste ei selviydy seuraavaan olemassaolon asteelle, muistikuviin? Kyllä minä muistan sen kun ilmielävä Tommi mankui ettei saa selkätatuointiaan rasvattua, ja minä kehotin ostamaan teleskooppivartisen telan Puuilosta. Mutta kummituksen selkä on sileä, iho kuin kuutamolapsella, syntynyt harmaasta kalliosta ja himmeästä valosta. Minä haluan painaa leukani sitä vasten, mutta tiedän ettei se lämmitä. Jäisin tuntemuksen puutteesta hämilläni vain makaamaan liian pitkäksi aikaa, ja jos makaa aloillaan, muuttuu itsekin kiveksi.    ”Mulla on vähän ikävä sua.” Tällainen viestin lopetus ei ollut tyypillistä. Jos on mahdollista kuluttaa ...