Helvetin ekspertti - kokemuksia terveyspalveluista

 

   ”Tuliko linkki?”
Kolmannentoista kerran tarkastelu ja roskapostien kuopsinta.
   ”Oliko sulla oikea osoite? Ranskaa taitaville siinä on hämäävä O-kirjain siinä välissä”
   ”No soitetaan”

Kamerayhteys ei ehkä sillä kertaa toiminut, mutta Kelan hyväksymä terapeuttini saa korvat tärykalvoihin asti täyteen aiheesta ”kokemusasiantuntija”.

   ”Millä ihmeen henkseleillä joku tulee VERTASTUKIRYHMÄÄN luennoimaan? Miksi hän on enemmän asiantuntija kuin kukaan muukaan siellä, ja miksei hänen diagnoosin saanut omaisensa ollut se joka siellä istuu? PUOLITOISTA TUNTIA tauotonta tilitystä siitä, miten hirveää on olla tällaisen diagnoosin saaneen ihmisen omainen, ja kun lapsetkin pelkää että se periytyy, ja kaikki menee seinille ja sitten maalataan seinät!”

Terapeuttini oli kanssani samaa mieltä. Tosin myös edelleen sitä mieltä, että koko vertaistukiryhmä oli huono idea, ja minun pitäisi keskittyä vain meidän väliseemme työskentelyyn. Minä en (vielä) ollut sitä mieltä.

----------------------------------------------

  Hiukan koherentimman, ja vähäsanaisemman tilityksen sai myös Varhan palautelaatikko. Muistan koko elämässäni jättäneeni palautetta vain kolmesti, sillä olen sekä laiska että välinpitämätön. Niistä kolmesta kaksi on koskenut julkisten wc-tilojen tilannetta, joten kai minullakin on joissain asioissa laatuodotuksia.

  Varsinaisia laatuvaatimuksia olen opetellut esittämään vasta nyt, kun epätoivoisimmassa tilanteessa olen kolunnut terveyspalvelut viimeisimpään peräseinään asti, saamatta juuri muuta kuin lisää murheita. Hävinneet lähetteet, väärät lääkereseptit, kokonaan puuttuvat ja alati vaihtuvat lääkärit, diagnoosien tuijottelu tilannekuvauksen sijaan, kaikki vain jäävuoren huippu. Oppitunti lienee siinä, että irvistelyn ja sietämisen sijaan ottaa vihdoin hanskat kädestä ja antaa laulaa.

  Kun lopulta sain itseni tapeltua vertaistukijonoon, en uskonut että paikkaa löytyy, saati sitten niin nopeasti. Ensimmäistä kertaa systeemistä oli hyötyä: Muiden samoja kokemuksia läpikäyneiden kohtaaminen tuntui heittelevän painoa pois häpeän ja syyllisyyden kivireestä. Emme olleet ainoita, emmekä ehkä olleetkaan huonoja ihmisiä. Olimme kuin löytöretkeilijöitä, jotka eivät ennen olleet kohdanneet kaltaistaan kansaa.

  ”Sinäkin..?”
  ”Onko teillä kenelläkään sellaista..?”
  ”Joo, hahhah! Kaikille EI voi tätä sanoa mutta…”
  ”Hauskaa kuulla, että muillakin on tällaista, tai siis ei hauskaa, olen pahoillani, mutta tarkoitan…”

Halusimme kaikki tietää lisää toisistamme, ja siten myös itsestämme.

------------------------------------------------------------------------------------------- 

 

   Sateessa pyöräily on muuten mukavaa, mutta veden vihmoessa silmiin en olisi nähnyt mustaa Audi 200:a, ellei sen ikkunoista olisi luukutettu jotain slaavikielistä räppiä. Pysähdyin kokonaan, ja harkitsin matkan jatkamista jalan. Olisin kyllä myöhässä ryhmästä.  

”Sinun traumasi estää sinua näkemästä, että blaR duuuurrr jada bla…”

Uuden puhelimen näytölle lävähtäneessä tekstiviestissä ei ollut järkeä. En jaksa enää pahoittaa mieltäni juuri mistään itseeni kohdistuvasta, mutta epäreiluudella on yhä tylpästi kalvavat hampaat. Eikö edes vasta aluillaan olleen romanssin erotilannetta voisi hoitaa menemättä henkilöön?
Suljin puhelimen hyvillä mielin uudesta rauhastani.
Ajattelin silti ryhmäterapiassa kysyä, onko muita yritetty konfliktitilanteessa lyödä päähän näillä, eh, uniikeilla haasteilla.

Tutussa huoneessa olikin yllättäen kokonaan uusi ihminen, virallisen näköiset liivit yllään.
”Minä olen kokemusasiantuntija, ja olen täällä omaisen roolissa.”
Olimme kaikki hiukan hämmästyneitä, mutta kenenkään ei tarvinnut tehdä tai sanoa mitään, sillä asiantuntija aloitti kertomuksen, joka kesti koko session ajan. Se oli kertomus hänestä. Hän sankarina, hän uhrina, hän murheen kantajana – ja etenkin tarina siitä, mitä kaikkea joutuu kestämään ihmiseltä jolla on sama diagnoosi kuin huoneen muilla henkilöillä, hoitajat kaiketi poislukien.
Nuori nainen minua vastapäätä osoitti kuuntelevansa tarinaa empaattisesti, mutta hänestä näkyi halu itkeä. Toinen ryhmäläinen alkoi venytellä, ja jatkoi sitä koko pitkän puolitoistatuntisen. Minä hymyilin ja nyökyttelin aluksi, mutta sitten annoin katseen lasittua. Pöytään, seinään, kelloon. Olimme kaikki joutuneet terapeutin tuolille ilman varoitusta.

  Itseltäni kokemusasiantuntijan virallinen titteli uupuu kokonaan, mutta jos sanoja tarkastelee, niin kaikkihan me olemme OMAN kokemuksemme asiantuntijoita.
4-vuotiaana kärsin usein toistuvasta yskänkierteestä, ja sitä varten oli ostettu jääkaappiin ”mansikan” makuista yskänlääkettä. Paitsi että se ei maistunut yhtään mansikalle, vaan samalta kuin päiviä seisseet märät kahvinpurut haisevat. Joka kerta litku tosin lopetti yskimisen, mutta vain siksi että sen karvaus kutitti nielurisoja niin, että niiden tutina peitti yskän pelkkään kuivaan kakomiseen.
Kun lopulta kieltäydyin nielemästä ainetta kokonaan, isäni menetti ainoan hermonsa. Kallein lääke ei voi olla huono. Hän etsi jostain kätköstä pikkulapsia varten tarkoitetun annosteluruiskun ja täytti sen juuri siihen mittaan kuin niskotteleville kakaroille oli sopivaa. Neste ruiskussa oli läpinäkyvää ja ruskeaa, kuin lammikosta ammennettu kuravesi. Siihen aikaan ei edes vouhattu elintarvikeväriaineiden vaaroista, joten ei ollut mitään tekosyytä jättää lapsille tarkoitettua lääkettä naamioimatta värikkääseen hauskuuteen.

”Minä kyllä oksennan!”
”No et varmana oksenna!”

Jääkaappikylmä mätä kahvinpurulitku osui suoraan kitalakeen, ja samassa alkoi vastahyökkäys. Minusta suihkusi vatsansisältöä ensin niin että ruisku lensi lattialle. Sitten käännyin ympäri, jotta seuraava purkaus ei osuisi keittiön matolle. Osuin eteisen matolle. Sitten käännyin ympäri, jotta en osuisi siihen uudestaan. Ympäri pyörimistä ja ryöppyjä jatkui ja jatkui, olin kuin karmea pihasadettaja.

  Rangaistukseksi minut laitettiin siivoamaan sotku, mutta koska kukaan ei ollut opettanut miten, levittelin sitä vain ympäriinsä. Lopulta joku muu putsasi rikospaikan, ja minä istuin loput tuomiosta huoneessani miettimässä, miten kaikelta olisi vältytty, jos minua olisi uskottu. Minähän varoitin.

   En ole ihan varma missä kohtaa ryhmän senkertaista sessiota menetin hermoni. Ehkä juuri siinä, kun virallisen näköiseen liiviin pukeutunut kiilusilmäinen ”asiantuntija” alkoi saarnata meille lääkkeistä.
”Kyllä minä tiedän, että niistä tulee ikäviä sivuvaikutuksia, mutta haluan alleviivata että SYÖKÄÄ ne LÄÄKKEET.”
Hän viittoi ”alleviivaamisen” nojaamalla tuolissaan eteenpäin, ja ojentamalla käsivartensa kohti vastapäätä istuvia, kämmenpuoli ylöspäin.
Katselimme seinille hiljaisina.

Kaikilla paikallaolijoista oli oma tarinansa lääkkeiden suhteen. Yksilöllisten vaikutusten vuoksi jokainen tällä polulla joutuu koekaniiniksi, eikä seurauksia vain voi nähdä ennalta. Useampi raportti koski ”ikävää sivuvaikutusta”, jonka seuraamus saattaa olla se lopullinen. Myös me olimme edellisillä kerroilla puhuneet siitä.

”…Ja siis nähdäkseni ainoa ero minun läheiseni ja niiden huono-osaisempien välillä on se, että hän syö lääkkeensä, eikä lopeta heti parin päivän sisällä vain ikävien sivuvaikutusten vuoksi”.
Tässä kohtaa rikoin huoneen vaivaantuneen patsastelun siirtämällä painoa tuolissani, ja pyöräytin silmiäni niin että hetkeksi näin omat perunamuusiaivoni. Ainoastaan kohteliaisuuden ohut esirippu esti huomauttamasta, että edes lääkäreiltä ei saa aina tolkullista arviota potilaan lääkitykseen, saati sitten joltain suodattamattomalta pölkkypäältä.
Mitta oli yhtä kaikki täynnä.

  Kun nyyhin kasaan märkiä päällysvaatteita ovenpielessä, kuulin kun oman elämänsä asiantuntija kyseli hoitajilta miten hänen suorituksensa meni. Vastausta ei tullut suoraan eikä väärään, vaan palaute delegoitiin esihenkilölle. Silti hekin saivat käteensä lappusen, jossa oli ohjeet suoran palautteen antamiselle. Heitin omani reppuun, aikeissa unohtaa sen sinne. Vasta nuoren naisen itkuinen ilme sai mielen muuttumaan.

 

 -------------------------------------------------------------------------------------

   ”Vieläkö meinaat mennä sinne?”
En nähnyt terapeutin naamaa, mutta äänestä kuulin että hänen kantansa oli muuttumaton.
   ”Joo kai, vielä yhden kerran. Puhumaan siitä edellisestä kerrasta. Sitten ehkä riittää.”

Väärä lääke tulee takaisin ulos, sille ei voi mitään.

 

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.