Naisia hermoromahduksen partaalla - SISÄLTÖVAROITUS

 

 

Tässä kohtaa annan tälle blogille epätyypillisesti sisältövaroituksen. Jo valmiiksi oletan että blogin kuvauksen ja muiden tekstien perusteella tätä lukevat vain aikuiset, joten olen tavallisesti jättänyt erilliset varoitukset sikseen. Tämänkertainen kirjoitus koskee kumminkin aihetta joka voi olla kenelle tahansa hankala minä tahansa ajankohtana. Kirjoitan siitä millaista elämä voi pahimmillaan olla kun kärsii mielenterveysongelmista jotka voivat johtaa haudan pohjalle oman käden kautta. Jos nämä aiheet ovat sinulle syystä tai toisesta vaikeita, kehotan jättämään tämänkertaisen postauksen lukematta. Ensi kerralla palaan hieman… jollen kevyempään, niin vähemmän kamalaan aiheeseen.

   Nyt pohjustus: Kirjoitin tämän erittäin vakavassa paikassa, ja kuvaamani aikeet olivat täyttä totta. Nyt olen vielä elämänsyrjässä kiinni, ja toivon että kukaan mahdollinen läheinen tai tuntematon ei ala minkäänlaisiin toimenpiteisiin sen perusteella että julkaisen tämän tekstin. Minulla on itselläni kuuma linja mielenterveyspuolelle, enkä emmi sitä käyttää jos siihen on tarvetta. Kirjoitin tämän purkaakseni omia ajatuksiani, ja harkinnan päätöksenä julkaisen sen tällaisenaan, sillä olen päättänyt olla rehellinen. Jollen sillä muuta saavuta niin toivon ainakin olevani se puuttuva vertaistuki joka voi olla jollekulle tärkeää. Oletan että aikuisina tajuamme avoimuuden merkityksen, ja kauhistelun sijasta voisimme puhua aiheesta. Moni sanoo tällaista kohdatessaan ”menevänsä lukkoon”, ehkäpä tästä voisi sellainenkin henkilö saada hieman evästä.

 

21.3.2025

   Olen valmis kuolemaan. En tarkoita siten, että sieluni on valmis, tai että asiani olisi järjestelty tai tehtäväni loppuun suoritettu. Olen vain valmis myöntämään tappion, sen että tuskan yhtäjaksoisuus on lopulta haukannut viimeisenkin palan minusta. Kauan minä kestinkin, kokonaisen ikuisuuden ja siihen vielä loputon määrä ”kestä vielä vähäsen, kestä vielä kaksi viikkoa, yksi päivä, tämä yö, sekunteja…”
Kunnes olen nyt tässä. Vihdoin ei ole enää sekunteja, kello seisoo hyllyn reunalla hiljaa. Minä katson sen taulua joka hetken on vielä täällä, pian ajattomuudessa. Tämän hetken käytän tähän, vajavaisiksi käyneiden ajatusteni kokoamiseen. Olet tervetullut ne lukemaan jos sellainen on sinulle mielenkiintoista.

   Minun piti tehdä se jo viime sunnuntaina. En olisi millään kyennyt odottamaan niinkään kauaa, mutta olin lupautunut töihin pe-su, eikä minulle ole annettu sellaista luontoa että kykenisin pyörtämään annettuja lupauksia. Jo perjantai tuotti niin valtavaa haastetta että otin käyttöön täysin uusia helvetinpulkkapäivän konsteja. En tiennyt että sellaisiakaan on, ja kävikin ilmi että olen tosiaan käyttänyt loppuun kaikki inankaan tolkulliset epätoivoiset keinot. Jäljellä oli vain seuraavaa: annan säröjen näkyä vähän. En vain saanut karmeita henkisen ruumiin avomurtumia ja irtokappaleita ängettyä naamarin taakse, joten sieltä törrötti välillä jokunen verinen tai kuolioon mennyt varvas. So be it. Nauroin vähän oudommin, puhuin kankeammin, hitaammin ja aivan liikaa Tommista. Ihan sama. Masiina ei kyennyt enää saumattomasti pyörittämään ulkoista ruusuverhoa ja sisäistä ruumishuonetta täysin erillisinä keloina, siinä alkoi vähän noidansuiset haavat irvistellä. Onneksi useimmat ihmiset eivät ole vähääkään kiinnostuneita muista, ja minä olin jo ajat sitten karsinut kalenterista ne asiakkaat jotka tarkkailevat ihmisten heikkouksia käydäkseen kiinni. Mukavat ihmiset eivät ollenkaan tuo esille sitä seikkaa että sinulla on kaksi mustaa silmää kiinni päässä joka repsottaa lihassäikeen varassa. He kaatavat sinulle kahvia.

   Tämän asiakkaan mies tekee omasta – ja vaimonsa mielestä Turun parasta kahvia. Minä olin saanut maistaa sitä jo lauantaina, kun pakkastuulen paiskomaa naamaani haluttiin sulatella suomalaisten suosikkipirillä. Se oli, myönnettäköön, erinomaista kahvia. Heillä oli sellainen puristin, vimpain jonka käytöstä en itse ymmärrä mitään mutta joka tuntuu tekevän kahvistakin hyvää. Asiakas oli nyt sunnuntaisellakin vuorolla oma hymyileväinen itsensä, joskin väsyneemmän oloinen kuin edellisenä päivänä. Toisin kuin tavallisesti, istuimme vain katselemassa televisiosta hömppäviihdettä ja rupattelimme niitä näitä. Se sopi minulle oikein mainiosti, olin viettänyt viimeisen iltani maan päällä turruttaen pahimpia tuskia brandyllä, ja alkoholi tekee minut aina veteläksi vielä seuraavanakin päivänä. Se on vain yksi lukuisista syistä olla pitämättä aineesta. Telkkarissa Janne Kataja ohjeisti tietovisassa kisaajia, ja minä lojuin nojatuolissa arvailemassa viherkasvien nimiä kun puhelin taskussani kilahti. Samperi, ei taaskaan äänettömällä!
  ”Anteeksi, luulin että olin laittanut tämän kiinni.”
Näin että viesti oli Franceskalta mutta en lukenut sitä ennen kuin vasta tauolla, sillä sellainen kuuluu mielestäni peruskäytöstapoihin.

”Pennistä ei ole kuulunut, ei ole hänen tapaistaan olla osallistumatta yhteisiin juttuihin. Hän ei vastaa viesteihin ja tässä on kulunut päiviä. Voisitko käydä tsekkaamassa tilanteen?”

Kurkkuani kuristi. Tunsin syyllisyyttä siitä etten ollut lukenut viestiä heti, vaikka olin tosin kertonut Franceskalle työviikonlopustani. Mieleeni tulvi kamalia ajatuksia sillä olin itse kamalien ajatusten paikassa: ”Mitä jos Penni on ehtinyt ensin?” Ei, eihän se niin voi olla. Minä ottaisin häneen ensin itse yhteyttä, ja mikäli se epäonnistuisi menisin katsomaan mistä on kysymys. Olin jumissa työvuorossa iltaan asti, joten olisi kiusallista mennä toisen kotiin myöhäisenä ajankohtana jos siellä ei olisikaan hätää eikä huolta. Koetin kepillä jäätä, ja lähetin Pennille viestin mahdollisesta saapumisestani sillä varjolla että olin unohtanut hänen luokseen kirjan jota nyt äkkiä tarvitsisin.

Whatsapp-viestin toimitustiedot: V

Ei toimitettu. Vain yksi harmaa V-merkki kahden sijaan.

Normaalisti olen sitä mieltä että ihmisellä on oikeus olla itsekseen ja leikata muu maailma pois mielestään, ihan mistä syystä tahansa. Kadota vaikka päiviksi. Teen sitä itsekin, sillä käytettävissä oleva energiamäärä on laskettava välillä varsin huolella, ja satun tietämään että lähes kaikilla ystävilläni asian laita on vähintäänkin samankaltainen. Nyt en kuitenkaan ollut ”normaalissa” ajatuksenjuoksussa. Omat suunnitelmani kummittelivat mielessä.

”Minä menen”. Näin sanoin Franceskalle.

Lopun työvuoron kykenin yhtäkkiä toimimaan supertuplanaamarilla, pelkkää auringonpaistetta ja herttaisen asiakkaani tsemppaamista tämän askareissa.
Kun tunteja myöhemmin hän ja hänen miehensä hyvästelivät minut, olin jo ajatuksissani muualla vaikka vielä ovensuussa jutustelin Abban merkityksestä Ruotsin Euroviisuissa, ennen kuin lähdin takin vetoketju auki pimeään iltaan.
Kiedoin kaulahuivia pääni ympärille kävellessäni pitkää, kylmää ja vetistä tietä etsien bussipysäkkiä joka veisi kotini sijasta kaupungin keskustaan. Aloin itkeä, eikä siitä tullut millään loppua.

  ”Jumala, jos minä nyt menen sinne ja pelastan jonkun elämän, saanko ottaa omani vaihdossa?”

Kyyneleet valuivat naamaani pitkin, ja naama oli sillä tavalla irveessä että pidin sitä koomisena. Käveleskelin lapsen tavoin, kädet ja jalat roikkuen kuin räsynukella. Ohi kulki pyöräilijöitä, autoja ja jalankulkijoita mutta minä en nähnyt muuta kuin katulamppujen ja tienvarsimainosten kirkkaat valoläiskät mustaa asfalttimaisemaa vasten. Juuri kun havaitsin pysäkin, bussiin oli jo juostava.

   ”Kuule, onko sinulla Pennin osoitetta? Jäin luultavasti väärällä pysäkillä, ja mietin miten pitkään täällä täytyy vaeltaa.” Franceska laittoi osoitteen tekstarilla, ja minä näin Google mapsista että en ollut jäänyt ainoastaan väärällä pysäkillä vaan kokonaan väärässä kaupungissa. Matkaa oli silti alle kilometrin verran, joten annoin vanhanaikaisen apostolinkyydin kuljettaa lähmäisen syrjäseudun läpi. Kevyen liikenteen väyliä oli tehty tänne siten että vähän väliä täytyi loikkia jäisen autotien yli toiselle puolelle, jottei jäisi ihan vähäsen auton alle. Äh, minulla oli omiakin suunnitelmia tälle illalle! Toki, lista oli lyhykäisyydessään:
-vaihda wc:n peilikaapin lamppu
-tapa itsesi
Mutta tällaista siihen ei kuulunut ollenkaan! Etsiskelin tuttuja maamerkkejä kunnes löysin polun jonka tiesin johtavan Pennin asunnolle. Nyt pitäisi vielä muistaa mikä se näistä kaikista rapuista oli. Hytisin kylmästä. Jos tämä on jotakin sellaista, että Herra käyttää meitä ihmisiä toistemme huolenpitäjinä vaikeissakin paikoissa, niin miksi ihmeessä Hän päätti lähettää tälle tehtävälle typerimmän enkelinsä?
Tutussa ikkunassa paloi valo. Haa! Hän elää! Tai ainakaan ei ole muistanut sammuttaa valoja ennen kuolemaansa, sellaistakin voi kai sattua? Minua harmitti ja pissatti niin kamalasti että päätin soittaa ovikelloa joka tapauksessa. Olin tullut tänne asti eikä minua kotonakaan odottaisi mikään.

Ei vastausta.

Samperi!
Soitin uudestaan. Tällä kertaa Pennin naapuri avasi oven – heillä oli yhteinen eteinen ja pesutilat, joissa naapuri ilmoitti Pennin olevan parhaillaan.
”Tänks!”
Istuin rappurallille odottelemaan, ja tajusin etten ollut yhtään valmistellut sitä mitä sanoisin siitä miksi olin tullut. Penni oli selvästi elossa, ja niin hyvissä ruumiin voimissa että kylpyhuoneen käyttö ainakin sujui. Lähettämäni viesti kirjan noutamisesta oli yhä toimittamatta, enkä edes keksinyt syytä sille miksi sitäkään olisin tarvinnut juuri nyt. Kellokin oli jo sata.
   ”Siis mitä ihmettä nyt?!”
Penni seisoi äkkiä eteisessä pyyhe päässään, vettä valuvana.
”Moi! Saanko käyttää vessaa?”

   Kun Penni saatteli minua bussipysäkille, juttelimme ajan vaikeuksista. Hän ei ollut yhtään vihainen, vaikka aluksi luulin saavani äidin kädestä. Me molemmat käsitimme – hän avoimesti ja minä hiljaa – läheisten merkityksen. Olin tullut paikalle sillä minulle oli väliä sillä että hän on elossa. Minulle tuli sellainen tunne että oli ihmisiä joille on väliä sillä että minä olen elossa. Onko silloin edes oikeus poistua mitään sanomatta, edes hyvästejä jättämättä kuten minä olin aikonut? Penni halasi minua kun linja-auton valot tulivat esiin nukkuvien talojen takaa. Yllätyin siitä miten paljon ihmisen kosketus elävöitti.
Bussissa soitin Franceskalle ja kerroin kaiken olevan hyvin. Hän oli itsekin arvellut niin, mutta vara on hyvästä. Lupasimme nähdä toisemme seuraavissa riennoissa, ja minä yllätyin siitä että osa minussa myös tarkoitti sitä. Suljettuani puhelun aloin taas itkeä naama irveessä, mutta tällä kertaa se ei huvittanut minua yhtään.

   Kotona minua odotti kolme yllätystä: Olin muistanut jättää eteiseen valot päälle, koira ei ollut protestipissannut lattialle, ja sähköpostiin oli kilahtanut Etsy-keskustelu.
Mitä ihmettä? Luulin koko kaupan kuolleen. Sieltä tilasi taideteoksieni printtejä lähinnä herttaista tukea osoittavat sukulaiset ja ystävät, tai treffimiehet jotka toivoivat kannattavaa kosioretkeä. Kuka kummassa kaipasi minua viestillä?

   ”Hei, toivottavasti toimitus Yhdysvaltoihin on mahdollinen, haluaisin Art Nouveau – tyylisen potretin ystävistäni”

Katselin tekstiä hämmästyneenä. Liitekuvassa oli kaunis, mukavan näköinen pariskunta joka hymyili kurpitsapellon keskellä hienoihin asuihin pukeutuneina. Tilauksen muista tiedoista kävi ilmi että se olisi suuritöinen maalaus, mutta erikoisen rahakas. Minulta oli pesukoneen lisäksi sanoneet yhteistyösopimuksen irti myös imuri sekä läppäri – saatanan petturit – joten rahalle oli todella tarvetta. Olin edellisen kerran tehnyt komissiotyön vuosia sitten, mutta eiköhän taito ollut edelleen jossain lääkkeiden runteleman pääni takaosissa tallella. Aloin muistella olleeni joskus ihan oikeasti kuvataiteilija. Miten kummassa? Missä elämässä?

   Innostuin saamastani tehtävästä niin että kaivoin esiin muitakin projekteja. Olen viime aikoina maalannut lähinnä huvikseni lintuja, kukkia ja pieniä uskonto-aiheisia tauluja, mutta heräsi se vanha tyylinikin sieltä jostain. Ohessa keskeneräinen ja erittäin henkilökohtainen työ, jonka loppuun saattamista ennen en aio poistua esiripun taakse. Eihän kuolleen taiteilijan keskeneräisistä töistä makseta mitään ellei hänellä ole jo nimeä.

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.