Likapyykkiä

 

   ”…No voi vittu…”, minulta pääsi kun avaimeni ei tuntunut sopivan lukkoon. Pesutupa on uusi tuttavuus siinä mielessä että olen käyttänyt sitä kerran sen 17 vuoden aikana jonka olen talossa asunut. Mielessä kävi että lukkojen uudelleensarjoittamisen jälkeen yleisiin tiloihin on laitettu erillinen lukko jotta sääntö-Suomi pysyisi ruodussa. Niin kävi silloin putki- ja kylpyhuonesaneerauksen aikana: taloyhtiön yhteiset pesutilat laitettiin lukkoon, jotta siellä ei rampata suihkussa. Pääsin ympärysmatkalle Turun lähiöihin jos mielin pesulle.
Kiroilin vielä hetken nousevaan volyymiin ja rynkytin lukkoa, kunnes se yht’äkkiä antoikin periksi ja oven takana tyynenä istuva vanharouva kääntyi tuolissaan katsomaan kiroilevaa rynkyttäjää. Hän ilmeisesti vahti pyykkejään pesuohjelman käydessä.
   ”HEI VAIN!”
Pitelin koiranrohjoa lyhyessä hihnassa kun tutkin pyykkivuorolistoja ovenpielessä. Pregabaliini jarrutti kognitiota joten jouduin pinnistelemään, mutta kaikkein pahimmin häiritsi nolostuksentapainen, joka kohosi lämpönä kaulasta poskille. Seisoin siinä metsästä tulleena, ylläni kolme numeroa liian iso armeijanuttua jäljittelevä takinriepu, hamppuuntunut tukka virttyneen pipon alta sojottaen kuin hattara. Kai kaikki tiesivät. Toi on se joka haettiin virkavallan ja ambulanssin kanssa jonnekin viikoiksi.
En nähnyt listan päivämääriä, enkä keksinyt vaihtaa hihnakättä joten yritin hatarasti kirjoittaa nimeäni vasurilla. Lopulta vain teeskentelin merkanneeni jotain ja lampsin hissiin koira perässä.

   Pesukoneeni oli todella uskollinen. Epäilyttävän uskollinen. Se mylläsi vaikkapa neljä koneellista pyykkiä peräkkäin, jos samalle päivälle sattui minun siivousintoni ja koiran vatsatapahtuma. Yli kymmenen vuotta palvellut Pesumestari. Sen työhevosmaisen kyvykkyyden vastapainoksi siitä on kumminkin karsittu vähintäänkin tähdellisiä ominaisuuksia, kuten nukkasihti ja luukun hätäavaus. Jälkimmäinen näistä puutteista kävi koneen kohtaloksi, kun se ohjelman loputtua vain päätti että lukkoa ei enää avata. Käyttöohje, google, tuntemani kätevät emännät ja isännät, edes ammattilaisten neuvot eivät ratkaisseet tilannetta. Sen jälkeen kun olin pitänyt konetta virratta, virrassa, pyörittänyt jokaisen pesuohjelman, naruttanut oven, pyöritellyt valitsinta, painellut namiskoja, ottanut lapsilukon päälle ja pois, huutanut, anonut ja rukoillut, vaivuin epätoivoon. Ensin kurkkasin kannen alle, sen jälkeen aloin irroittaa kaiken minkä sain liikkumaan, kieritin auki etu- ja takaosat ja varmaan sellaistakin mikä olisi saanut takuun raukeamaan jos sellainen olisi, mutta luukku oli ja pysyi kiinni. Lopulta, kun pörrösukkani, uninuttuni, parhaat kalastushousuni ja elämää nähneet rintsikat olivat olleet märässä sellissään päiviä, satuin kävelemään kylpyhuoneeseen maiharit jalassa. Kone nyyhötti siinä, kuin haasteen kehään heittänyt petturi. Sen ilmeettömät nappulasarjat ja kiinni pysyvä pyöreä lasiluukku ivasivat: et voi tällekään asialle mitään. Aloin potkia taktisiin paikkoihin väkivalloin: vuoroin oveen, lukkoon ja ovenpieliin, sitten namiskatauluun.
Joko olen todella onneton katutappelija tai sitten Rosenlewit on todella valmistettu kestämään, sillä koneen muoviset, metalliset ja elektroniset osat säilyivät moitteettomina ja vailla merkkejä ulkoisesta runtelusta.
   ”On tämäkin yksi naurettava ongelma!”
”Kokeile sorkkarautaa.”
Kaverista ei ollut juuri muuta hyötyä, mutta sen ajatuksen hän istutti minuun: sorkkarauta on ostoslistalla.

   Minustakaan ei ole ollut juurikaan hyötyä. Olen siitä erityisen tietoinen silloin kun täytyisi tehdä jotakin sellaista mitä tavalliset ihmiset tekevät tavallisten päivien aikana.
Ihmeellistä kyllä, menin osastolta raatokunnossa suoraan uuteen työpaikkaan. Silloin, tiedottomana zombina kykenin sellaisiin haasteisiin jotka raastaisivat tervettäkin ihmistä. Nyt, kun tapahtumista on kulunut kuukausia, olen kummallisen kyvytön. Raajani tekevät taas mitä sattuu huvittamaan, pääni on möhjöä ja mikä pahinta, olen alkanut puhua itsekseni ihmisten ilmoilla. En osaa siitä erikseen nolostua, mutta aina kun teen niin, päässäni soi toitotukset ’avohoitopotilaista’ ja se saa minut ajattelmaan että olen stereotyyppinen. Hauskaa että olen vihdoin ”tyypillinen”, mutta että tällä tavoin.
   En oikeastaan muista mitä hyötyä minusta oli silloinkaan kun olin vielä ”toimiva palikka”. Siten kuvasin silloin itseäni: ajoittain toimiva, toisinaan palikka. Hassua ajatella niitä päiviä ’vanhoina hyvinä aikoina’, mutta tältä todellisuus nyt näyttää. Olen ilmeisesti aina ollut kykenevä pyörittämään ohjelmia moitteetta, vaikka muut osat jäävät pysyvästi lukkoon. Luukunperkele kun on ja pysyy kiinni, siinä jää monet tärkeät pyykit sisälle homehtumaan.
   Tommin kummituskin on ollut hiljaa, ja moitteettomasti. Ehkä se johtuu siitä että olen sanonut hänelle sen minkä halusin sanoa. Mutta minun sanottavani eivät lopu, ei häneen eikä muihinkaan asioihin liittyen. Olen kummallisen vapaa sanomaan sen minkä täytyy, ja sitähän riittää. Ja täytyy ilmeisesti alkaa sanoa, jottei mikään jää homehtumaan.

   Kampesin mokoman koneen luukkua lopulta kaksin käsin, lähes niin että molemmat jalkani olivat masiinan reunalla ja sitten otteeni kirposi. Kaksi vääntynyttä kynttä, kipeä lonkka ja muutama mustelma riittivät tappion myöntämiseen. Tämä täytyy rikkoa ennen kuin sieltä saadaan tavaraa ulos.

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.