Yes, This Song Is About You

     ”Tuliko linkki?” Kolmannentoista kerran tarkastelu ja roskapostien kuopsinta.    ”Oliko sulla oikea osoite? Ranskaa taitaville siinä on hämäävä O-kirjain siinä välissä”    ”No soitetaan” Kamerayhteys ei ehkä sillä kertaa toiminut, mutta Kelan hyväksymä terapeuttini saa korvat tärykalvoihin asti täyteen aiheesta ”kokemusasiantuntija”.    ”Millä ihmeen henkseleillä joku tulee VERTASTUKIRYHMÄÄN luennoimaan? Miksi hän on enemmän asiantuntija kuin kukaan muukaan siellä, ja miksei hänen diagnoosin saanut omaisensa ollut se joka siellä istuu? PUOLITOISTA TUNTIA tauotonta tilitystä siitä, miten hirveää on olla tällaisen diagnoosin saaneen ihmisen omainen, ja kun lapsetkin pelkää että se periytyy, ja kaikki menee seinille ja sitten maalataan seinät!” Terapeuttini oli kanssani samaa mieltä. Tosin myös edelleen sitä mieltä, että koko vertaistukiryhmä oli huono idea, ja minun pitäisi keskittyä vain meidän väliseemme työskentelyyn. Minä en (...

  Kun on tullut aika siirtymiselle. Kirjoitusten määrä suhteessa laatuun tulee muuttumaan siinä mielessä, että ajatuksen selkeytyessä ja itseni tullessa näkyviin, kykenen ilmaisemaan itseäni enenevissä määrin siten kuin olen itseni mieltänyt aikana ennen totaalista hermoromahdusta. Siksi tulen postaamaan juuri silloin kun jotain on mielen päällä, mutta ehkä vain juuri silloin. Toivon myös että voin kertoa tarinani selkeimmin lausein, yhä kuitenkin vähäisesti selitellen. Ehkä jopa kokonaisena?    Olettaa sopii myös, että aiheet tulevat muuttumaan ja ennen kaikkea laajenemaan sisällöltään. En vain yksinkertaisesti ole enää sitä kaikkea kamalaa jonka olen tähän blogiin purkanut tekstin muodossa, sellaisena kuin olen sen sillä hetkellä nähnyt ja kokenut.  Minä olen lähes taianomaisesti nytkähtänyt eteenpäin. Kenties sen on saanut aikaan nähdyksi tuleminen, mutta kaikkein varmimmin tie eteenpäin on ollut sitkeä rukoilu. Jälkimmäisestä ei ole epäilystäkään, sillä se on ...

      ”Milloin minä saan tulla taas kylään?” Franceska oli alkanut kysellä kylään pääsystä vasta sen jälkeen kun minä kotiuduin osastohoidosta. Emme ennen sitä juurikaan tavanneet vapaa-ajalla. Tunnistin sen aidoksi laupeudenteoksi, sairasta ei jätetty yksin. Ei minua varmasti ollut tarkoitus jättää osastollakaan yksin, mutta sairaala oli hankalien kulkuyhteyksien päässä eikä monellakaan tutulla kirkolta ollut autoa. Mutta siinä missä minä olin silloin ollut eristettynä olinpaikkani vuoksi, nyt en vain yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan ulkosalla. Useimpina päivinä pääsin hädin tuskin sängystä, olisi ollut ehdottomasti ylimääräinen vaiva vetää pataan jokaisen nurkan takana lymyileviä vihulaisia. Maisema pyöri iljettävästi säkkärää jos sitä katsoi liian pitkään. Otin tarpeeksi lääkkeitä jotta kykenin alkueliötä monimutkaisempaan vuorovaikuttamiseen.   ”Me mennääääään kuule ssssseikkailulle!” ”Aaa, minne on matka?” Franceskan pokka piti erinomaisesti. Hän ei ollut ...