Yes, This Song Is About You

  Kun on tullut aika siirtymiselle. Kirjoitusten määrä suhteessa laatuun tulee muuttumaan siinä mielessä, että ajatuksen selkeytyessä ja itseni tullessa näkyviin, kykenen ilmaisemaan itseäni enenevissä määrin siten kuin olen itseni mieltänyt aikana ennen totaalista hermoromahdusta. Siksi tulen postaamaan juuri silloin kun jotain on mielen päällä, mutta ehkä vain juuri silloin. Toivon myös että voin kertoa tarinani selkeimmin lausein, yhä kuitenkin vähäisesti selitellen. Ehkä jopa kokonaisena?    Olettaa sopii myös, että aiheet tulevat muuttumaan ja ennen kaikkea laajenemaan sisällöltään. En vain yksinkertaisesti ole enää sitä kaikkea kamalaa jonka olen tähän blogiin purkanut tekstin muodossa, sellaisena kuin olen sen sillä hetkellä nähnyt ja kokenut.  Minä olen lähes taianomaisesti nytkähtänyt eteenpäin. Kenties sen on saanut aikaan nähdyksi tuleminen, mutta kaikkein varmimmin tie eteenpäin on ollut sitkeä rukoilu. Jälkimmäisestä ei ole epäilystäkään, sillä se on ...

      Kaupan hyllyillä oli todella vähän valikoimaa lintujen ruokintaan. Löysin kuitenkin talipallosia, jotka sisälsivät siemeniä ja kaikenmoista, joten valitsin ne, vailla tietoa siitä miten ja mihin ne asentaisin. Neukku-henkinen betonikuutio tarjosi parvekkeita vain joillekin, ja minuun se arpa ei ollut osunut, joten pitäisi keksiä ikkunalaudalle jokin erityinen viritelmä. On hieman kyllästyttävää kun talitintit koputtelevat 60-luvulla asennettuja peltisiä ikkunalautoja ilman tarkoitusta, nyt niillä olisi edes jotain syötävää. Ne aloittivat melskeen kymmenisen vuotta sitten, aina etsien jotakin ja minusta tuntui etten tarjoillut heille mitään mieleistä. Useamman kerran kun päästin kesätuulen ikkunoista sisään, tintit tulivat sen mukana. Yksi rohkea istui pitkän tovin pappa-Tunturin käsikahvalla katselemassa minua ja koiraa, joka ei edes tiennyt miten reagoida näin röyhkeään tunkeiluun. Remu-härvellin seisoi kääntelemässä mustia hapsuisia korviaan kuin kysyäkseen l...

      ”Milloin minä saan tulla taas kylään?” Franceska oli alkanut kysellä kylään pääsystä vasta sen jälkeen kun minä kotiuduin osastohoidosta. Emme ennen sitä juurikaan tavanneet vapaa-ajalla. Tunnistin sen aidoksi laupeudenteoksi, sairasta ei jätetty yksin. Ei minua varmasti ollut tarkoitus jättää osastollakaan yksin, mutta sairaala oli hankalien kulkuyhteyksien päässä eikä monellakaan tutulla kirkolta ollut autoa. Mutta siinä missä minä olin silloin ollut eristettynä olinpaikkani vuoksi, nyt en vain yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan ulkosalla. Useimpina päivinä pääsin hädin tuskin sängystä, olisi ollut ehdottomasti ylimääräinen vaiva vetää pataan jokaisen nurkan takana lymyileviä vihulaisia. Maisema pyöri iljettävästi säkkärää jos sitä katsoi liian pitkään. Otin tarpeeksi lääkkeitä jotta kykenin alkueliötä monimutkaisempaan vuorovaikuttamiseen.   ”Me mennääääään kuule ssssseikkailulle!” ”Aaa, minne on matka?” Franceskan pokka piti erinomaisesti. Hän ei ollut ...