Herkkiä kukkasia ja toksisia ihmisiä - Tack å hej!

 

   ’Tärkeimmät ominaisuudet parisuhteen toisessa osapuolessa ovat empaattisuus, hyväntahtoisuus ja vastuullisuus.’
Kääntelin tablettia maisemanäkymästä pystysuuntaan. Suunnasta huolimatta artikkeli väitti yhä samaa. Mitä ihmettä? Jatkoin lukemista.
’…etenkin parisuhteen kestämisen kannalta jaettu vastuu oli mainittu yhtenä suurimmista tekij…’ tabletti sai ravistelua kuin hiekkalelu. Ei, kyllä tää artikkeli on rikki.
Pitäisikö tässä soittaa kavereille, exille, ja ehkä myös naistenlehden toimitukseen? Niinkö kauan lopulta pyörittelin sitä psykoa päässäni, että olen totaalisesti menettänyt tajun siitä mitä hyvä ja terve kanssakäyminen on? Minä päätin soittaa. Ensimmäinen numero listassa oli onneksi Pirjan.
   ”Hei, kuule, onko niin että on huono merkki, jos miehellä on tunnekylmyyttä ja iso läjä entisiä? No sitä vähän pelkäsinkin. Ei mulla tässä muuten mitään, ajattelin hakea kasveille jotain kukintojen edistämiseksi nyt kun kevät on edennyt. Mun ruukkuruusu on tehnyt vihdoin yhden nupun ja haluan että se aukeaa ennen kuolemaansa. Yritin googletella miten tällainen onnistuu, mutta unohduin lukemaan yhtä typerää artikkelia.”
   Pirja lähti mukaan kukkataloon. Ei minulla sillä tavalla ollut varsinaista suunnitelmaa, olin kuullut ja lukenut niin monta eri vinkkiä kukintojen tuottamiseen ja hoivaamiseen, että päätin heittää niiden välillä tikkaa ja katsoa mikä sopisi parhaiten diivailevalle ruusulle, ja taloudelle. Erittäin diivailevalle taloudelle.
   ”Tässä on näitä helmililjoja, etkös sä halunnut sellaisen?”
”Halusin, ei vain ole yhtään enää tilaa missään. Koitan vain pitää vanhat kasvit hengissä, ja haluaisin etenkin saada sen ihka ensimmäisen kasvattamani ruusunnupun aukeamaan.” Helmililjat esittelivät hentoa sineään nuppujen läpi. Minusta se on valtavan kaunis kukka, herkkä ja hieman vaatimaton.
”No mutta miksi me sitten tultiin tänne asti? Kyllä niitä käpyjä saa marketistakin.”
”Kevät! Nyt on ihan oikea aika tulla katsomaan sesonkikasveja. Tää on vähän kuin miesmarkkinoilla, voi katsella ilman yhtään aikomusta ostaa.”
”Ei edes narsissia? Ovat edullisia.”
”Ei kiitos, putosin jo halpaan narsissiin, tänä vuonna olen mieluummin ilman siippaa.”
Pirja ei tajunnut sanailuani, tai sitten ei kuullut. Hänellä oli korillinen orvokkeja, joten ei reissu turhakaan ollut. Autossa ynnäsin että itse olin tosiaan tullut markettia edemmäs pelkkien lannoitekäpyjen vuoksi. Oli vain ollut aivan valtava pakko päästä ulos ovesta.
  ”Rahaa jäi. Otatko kahvin jos tarjoan?”

   Pyysin Pirjaa jättämään minut kaupalle. Minulla oli kevään nostattamaa keveyttä ja mukavasti virtaa, enkä aikonut käyttää sitä kotona nyyhöttäen. Minulla menee hyväntuulisuus aina jalkoihin, ja oikein odotin edessä olevaa pitkää kävelymatkaa. Pirja tarjoutui kyllä kyydittämään kotiin asti, mutta minä en missään nimessä aikonut antaa tämän kauan odotetun elämänpilkahduksen valua hukkaan autossa istumalla. Sanoimme hyvästit parkkipaikalla.
   Mittailin marketin pitkiä käytäviä kepein askelein, melkein hypähdellen samalla kun hypistelin taskussa tallessa olevia ravinnekäpyjä. Minua jännitti vähän. Minua ei ole jännittänyt aikoihin, joten pyörittelin tunnetta ja nautiskelin siitä. Minkähän värinen ruusu on? Voi kunpa se olisi valkoinen! Valkoiset ruusut symboloivat viattomuutta – ja nuorta rakkautta. Se olisi istuva teema uusille aluille. Silittelin sormenpäälläni muovipakkauksen sileää pintaa taskussani. Pienestä nupusta ei nähnyt kukinnon väriä piukassa supussa olevien terälehtien läpi, kuten kukkakaupan helmililjoista oli nähnyt sinen aavistuksen. Minun nuppuni oli vielä aivan liian uusi.
  Uutta oli myös se että tuntui joltain muulta kuin kamalalta. Olin Tommin jälkeen nähnyt vain mustan eri sävyjä ja tuntenut kivun eri vivahteita. Hauskaa että ensimmäinen uusi oma tunne oli pieni jännitys siitä mikä ensimmäinen uusi väri olisi.
Mutta ei elämä voi olla pelkkää jännitystä, halusin ehdottomasti laajentaa tunneskaalaa. Aloin etsiskellä iloa kaupan hyllyiltä. Minä olen jo melkein sata vuotta syönyt samalla tavalla: varoen kaloreita ja hiilihydraatteja jotta saisin nipistettyä viimeiset ankeat kilot ankeasta ankeusvararenkaasta. Ja hitot! Nyt minä olen päässyt sellistä pihalle, vapautta pitää ehdottomasti vahvistaa. En yhtään osannut valita mitä ottaisin nyt kun kaikki oli vapaata riistaa, joten päätin valita iloisimman ja värikkäimmän näköisen herkun koko hyllystä. Kehoni ei tahtonut muistaa miltä ilo tuntuu, mutta kun näin pienen värikkään tacopussin minusta tuntui kuin se hymyilisi, mikä sai minut hymyilemään. Mukava tunne.
  Tällä periaatteella valitsin loputkin ostokseni: koriin meni hyvän mielen papuja purkissa, oikeanlaisen olon oltermannia, kauhean kivoja herkkusieniä, itkettävän mukavia maissinjyviä, ja tietysti ihan OK tacokastike.

   Matkalla kotiin suunnittelin iltaa jonka aikana sai tehdä ihan mitä huvittaa, sillä vihdoinkin minua huvitti tehdä jotain muutakin kuin kuolla, ja sitä ei ollut saanut tehdä. Miltähän tuntuisi lukea kirjaa? Katsella kokonainen video YouTubesta alusta loppuun? Uskaltaisinkohan olla vielä kunnianhimoisempi ja vilkaista suoratoistopalveluiden tarjontaa??
Päätin aloittaa jo kotimatkalla tekemällä asian jota en ollut aikoihin uskaltanut: kuuntelisin Spotifysta ainakin yhden kappaleen. Olin jo melkein kotona, joten ei olisi liian suurta vaaraa jos musiikki vaikka triggeröisi liikkeelle ikäviä ajatuksia. Minä en jaksa enää varoa.
Valitsin kappaletta silti huolella. Ei mitään mitä olen kuunnellut sellaisena ajankohtana joka olisi ollut jotenkin ahdistava tai ikävä. Helpointa oli vain valita itselleni täysin uutta musiikkia. Etusivulla tuli vastaan KAJ, sillä se on saavuttanut hurjan suosion kuuntelutilastoissa. Heillä näkyi olevan kappale joka kertoi illan ruokateemasta: ’Taco Hej (me. GU$TA)’
   Nautin musiikintulvahduksesta heti. Annoin sen mennä hyvän tuulen seuraksi jalkoihin, ja askel alkoi vetää. Olin kotiovella alle aikamääreen, ja rappukäytävässä esitin varovasti pienen tanssin. Kauppakassit eivät tuntuneet painavan yhtään mitään, vaikka olin sullonut niihin suuret määrät kaikkea muutakin mieleistä kuin taco-aineksia. Minulla oli aivan kaikkea! Aloin hoilottaa mukana:

Tacos å tortillas
Gör att vi int vill skiljas
Vi jetär guacamole fastän int ja tål e
För ja kan int sej nej…

Kummitus.
Se seisoi oven takana jättimäisenä ja mustana, vailla aikomustakaan päästää minua ohitseen. Kauppakassit kirposivat käsistäni ja ostokset herkkupapuineen vierivät pitkin eteisen lattiaa, iloinen pieni tacopussi aivan kummituksen valtaisan kengän viereen.
  ”No en kyllä tarvinnut yhtään lisää vahvistusta sille että sä olet hullu. Niin kuin te naiset tuppaatte olemaan.”
Olin vielä säikähdyksestä mykkänä, tuijotin vain näkyä jonka piti olla poissa.
”Mitä? Kyllä mullakin on oikeus olla olemassa, jatka vain hullunkurista laulantaasi kuin minua ei olisikaan.”
Niin aioin tehdä: riisuin takkini ja kävelin mörön ohi. Kummituksia ei ole, eikä niille puhuta.
”Nössö, niin kuin naiset ovat. Hermoheikkoja ja muutenkin heikkoja. Jos miettii tarkkaan niin joka ikinen nainen jonka tiedän on ollut jossain laitoksessa tai terapiassa.” Kummitus puheli itsekseen, ei minulle. Mutta ehdottomasti minusta.
Siihen en enää voinut olla puuttumatta.
”Sinä et sitten näe itsessäsi mitään vikaa!”
Kummitus mulkaisi häijysti. Mulkoilkoon, minä en enää varo itseäni sen tieltä, niin kuin sen ollessa elossa. Jos sillä on oikeus olla olemassa, niin on kyllä minullakin. Ikävää että joudmme olemaan olemassa samassa tilassa, mutta heikompi väistyköön.
”Jos kaikki tuntemasi naiset ovat hulluja niin se voi tarkoittaa vain kahta asiaa: joko sinä valitset hullunkurista seuraa, tai sitten teet seurasi hulluksi!”
Kummitus levitti sieraimensa. Se työnsi naamaansa hitaasti minua kohden, ja valossa näin kerralla miten iljettävän ruma se oli. Sitten se nosti isoja varpaitaan hitaasti, ja jysäytti ne pienen iloisen tacopussini päälle. Hienoksi kiillotettu italialainen kenkä liiskasi niitä vielä lattiaan, varmistaen ettei jäljelle jäisi kuin muruja.
Nyt minä nielaisin hieman, mutten perääntynyt askeltakaan.
Kummitus käveli olohuoneeseen. Se levitti myrkynkatkua ympäriinsä ja aloin voida huonosti. Kotini ilma täyttyi rikistä ja kalmanhajusta, ja minun alkoi olla vaikeaa nähdä silmiin heronneiden kyynelten läpi.
”Katso nyt itseäsi, olet aivan itkun partaalla ja minä olen tyyni ja rauhallinen. Kuten miehet ovat. Ihan kivasti toivotin sinullekin että voit jatkaa päivääsi. Ja väität vielä ettet ole hermoheikko. Aika paksua minusta.”
”Mi---” takeltelin ja aloin kakoa myrkkypilven tunkiessa keuhkoihin.
”Minä en ollut hermoheikko ennen kuin tutustuin sinuun.”
Viha joka pimensi huoneen oli kylmää ja hiljaista. Miehen muotoinen kammotus seisoi marraskaktusten, saintpaulioiden ja ruusujen vieressä ja näin miten kasvitkin alkoivat nuutua huonosta ilmasta.
Viheriäisestä ruusunlehtipöheiköstä kurkisteli yhä hentoinen pieni kukannuppu. Halusin juosta viemään sen turvaan, mutta aikeeni arvattiin.
”Tätäkö sinä olit tulossa hakemaan?” Otus osoitti haurasta elämänalkua jäisellä kalmosormellaan. Se koski nupun herkkää pintaa ja koko kasvi lakastui purkkiinsa. Tyyni ylenkatse seurasi odottaen reaktiotani.
Minä en anna tyydytystä, en anna. Olet jo vienyt tarpeeksi.
Kummitus käsitti että tänään en itkisi. Se lähti auki jääneestä ovesta raskas ja järkälemäinen olemus liukuen hiljaa ja kevyesti kuin varjo seinällä. Kenties itkettämään jotakuta muuta.

   Rikinkatku oli laimennut avoimista ikkunoista tuulahtelevan kevätilman raikkaudesta. Minä siivosin ruokaostoksia ja taconmurusia lattialta ja mietin, miten paljon vähä lopultakin on. Tasapainoa hakiessa vaakaan voi heittää punnukseksi vuoden verran töitä ilman että se kiikahtaa paljoakaan, tai sitten yhden keväisen kukannupun, joka heilauttaa puntaria roimasti lähemmäs kohti onnea.
   Yhtä kaikki, iloni ei saisi olla näin pienestä kiinni. Koukku pitäisi ripustaa johonkin paljon pysyvämpään kuin miehet tai muut huonekasvit. Tietysti elämässä saa ja pitää olla ilonaiheita, mutta juurisyyn täytyy olla, no, siellä juuressa. Pysyväisyydessä. Elokuvassa ’Onni pyörii’ on valtavan hauska kohtaus, jossa Tauno Palo esittää kappaleen ’Väliaikainen’. Sanoissa lauletaan: ”Hurma viinin mi’ mieltäni viihdyttää, se on vain väliaikainen, ja tyttö joka aistini kiihdyttää, hän on myös väliaikainen”.
Tätä Tommi ei ikinä tajunnut, kun yritin hänelle selittää että kokemukseni Jumalasta perustuu käsitykseen iankaikkisuudesta. Hän piti väliaikaisuuksista, ei suostunut näkemään nurkan taakse senkään vertaa, kun sanoin että pysyvämpään onneen menee risuisempi tie myös ihmissuhteissa. Sellaisia me ihmiset olemme.
Nostelin nuorena kuolleen ruusun okaisia varsia. No onneksi se yhteinen tie ei ollut minullekaan ikuinen, ties miten kummallisesti olisi tämäkin maallinen vaellus päättynyt. Hän saa olla räyhähenki yksinään. Joistain kyydeistä on ehdottomasti edullisempaa vain tulla työnnetyksi pois, vaikka sitten junan vielä liikkuessa.

Taco hej!

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.