Kerran jyvä, aina jyvä - Muusipään uudet seikkailut

 

                                           

  Spes Non Confudit – ”toivo ei petä”.

Tämä oli Paavi Franciscuksen otsake meneillään olevalle jubilee-vuodelle, jonka teemana on toivon pyhiinvaellus. Sanasalaattia, joka ei minullekaan olisi tarkoittanut yhtään mitään vielä muutama vuosi sitten. Tässä hatara yritykseni avata asiaa kohta kerrallaan, siten kuin sen nyt ymmärrän, sen valon läpi suodatettuna jossa tässä hetkessä asioita katson.

 

  Keväällä, atomeiksi hajoamiseni vuosipäivänä, huomasin sen seikan että ihminen menee eteenpäin vaikka valitsisi jäädä ihan paikalleen. Vaikka itse ei kokisi liikkuvansa minnekään, jokin liikkuu. Vertaus voi olla korni tai liian ilmeinen, mutta se ei ole valheellinen, joten käytän sitä kuvaamaan tilannetta: Jos joku ikävä ihminen ottaa kätöseensä vasaran ja pirstaloi sillä kaikki sormesi, ja molemmat sääriluut kaupan päälle, paranemisprosessi näyttää hyvin pitkälti paikallaan makoilulta.

Sitten seuraa vertauksen ylivenyttämistä: Kun tohjona on pää, ajattelu sujuu yhtä hyvin kuin piruetti katkenneilla sääriluilla. Murskasormet ovat yhtä hyödyllisiä nyrkkitappelussa kuin muusipää keskustelussa. Silti jokapäiväisessä elämässä on ihmisiä jotka on silleen ”Laita käsi nyrkkiin LOL”.

Luiden luutuminen käy itsestään, siitä minulla on ihan todellista kokemusta. Mutta en arvannut että myös ihmismieli on niin resilientti, että murtumat patoutuvat levossa. En ole käynyt missään terapioissa, tehnyt yrttihaudukkeita, lukenut self helppiä, katsonut inspiraatiovideoita tai edes kokeillut kovia huumeita. Silti, kun pinnistelyn jälkeen lopulta tajusin lopettaa riuhtomisen, se alkoi. Uusien hermoratojen hidas kasvu.

 

  Tähän väliin pieni kupletti siitä kun oikeasti mursin luita kymmenisen vuotta sitten.
Minulla ei ollut edes kutittelevaa aavistusta että luita meni rikki, kun keittiössä liukastuessani potkaisin jalkaterän möhjöksi roskakaapin alalautaan. Viikon verran kiljuin aina kun kiskoin talvisaapasta, mutta koira pääsi lenkille ajallaan, eikä kaupassa käy yhden hengen taloudessa kukaan muukaan. Nojailin ostoskärryihin ja klenkkasin tuotevalikoimaviidakossa aina suorimman reitin.

   ”Lääkäriin kannattaa tulla yleensä vähintään seuraavana päivänä, eikä vasta vähän yli viikon päästä. Tiedätkös sinä kuka on Jacques Lisfranc?”
Jalkatohtori varmaan huomasi tyhjästä tuijotuksestani, ettei yllätystriviaan löytynyt vastausta. Olin odottanut kuvien tuloksia jo pari tuntia, ja kieltämättä kysymysten sijasta vastauksia.
  ”Napoleonin sodissa yksi yleisimmistä vammoista syntyi jalustimeen jääneeseen jalkaan, kun sotilas putosi hevosen selästä.”
Katseeni tyhjeni entisestään.
Hän jatkoi: ”Tohtori Lisfranc kehitti metodin, jossa jalka voitiin amputoida keskeltä jalkaterää, sen sijaan että se irrotettaisiin säärestä”
  ”Ja se on parempi koska silloin jää enemmän omaa jalkaa jäljelle?” -Minä yritin teeskennellä pysyväni keskustelussa mukana.
”Aivan! On AINA parempi että ihmisen oma raaja toimii tukena, ottaen huomioon proteesien hankaluudet.”
Sillä lailla, tähän on tultu. Viivästelyni on saanut aikaan sen että nyt lähtee irti raajoja. Ehkä voisin tulevaisuudessa saada bionisen jalkaterän? Saakohan niihin lisävarusteita, vähän linkkuveitsen tap…
”Se nivel jonka kohdalta amputaatio suoritettiin, on nimetty Lisfrancin niveleksi, saman kirurgin mukaan. Sinulla on siinä oikein siisti ja kaunis murtuma iiiihan koko jalkaterän läpi.”
Lekuri käänsi pientä näyttöä siten että minäkin näin sen. Oli siinä. Suora tumma viiva joka halkoi valkoisena näkyvien luiden symmetrian. Sitten hän passitti minut isompaan sairaalaan magneettikuviin.

Kun makasin jalka kipsiin kapaloituna, aloin olla varma että ihminen voi tulla hulluksi ihan vain tekemättömyydestä. Minä osaan kyllä laiskotella, mutta en viiden viikon yhtäjaksoisissa sykleissä. Aloin viihdyttää itseäni kyseenalaisin keinoin. Kompastuin mm. Johanna Tukiaisen blogiin, mistä seuranneen tapahtumaketjun päätöksenä joku rekkakuski kävi pudottamassa postiluukkuuni pahamaineisen ”pinkkikirjan”. Jäin myös koukkuun Dr. Philin puheohjelmaan, kun sohvalla maatessani olin unohtanut television kaukosäätimen pöydälle, eli Kiinaan asti.
Silti luut luutuivat makoillessa, ilman interventiota.
   Etenkään terveydenhuollosta en saanut kummoistakaan apua: kipulääkkeitä ei edes ehdotettu, mutta sain kyllä pistellä vatsanahkaani verenohentajia niin että se näytti lopulta pakanamaan kartalta. Kontrollissa kipusisko kävi linttaamassa jalkaan niin kireän kipsin ettei veri kiertänyt koko raajassa, ja se oli niin lyhyt että murtumakohta heilui vapaana. Silti sitä ei haluttu vaihtaa kun yöllä lähdin päivystykseen jyskivissä kivuissa, jalka sinisenä.
  ”Ei meillä yöllä ole kuin yksi tyyppi joka tällaisia ehtii vaihtaa. Ootko varma ettet voi vain mennä kotiin ja tulla vaikka huomenna jos vielä silloin tuntuu vähän pahalta?”
Hoitsu tukki sormensa tummanviolettien varpaiden ja kipsin väliin, todistaakseen että se on ihan väljä. Onnekseni olen kohtuullisen hyvä neuvottelemaan. Sain myös pitää jalan.

 

  Tuodaan venähtänyt ja kiertoreittejä lipsahtanut vertaus päätökseensä: Samankaltaista ”apua” sain möhjöpäähäni psykiatrisella puolella. Yksityiskohdista kerron jossain toisessa tarinassa, mutta tämän lätinän pointti ja lopputulema on se että parantumista tapahtuu myös kulisseissa, verhon takana, siellä minne katsoja ei ulkopuolelta näe, eikä hoitsun sormi yllä.
Minä en voi väittää olevani kokonaan luutunut, ei sinne päinkään, mutta muutosta on ehdottomasti tapahtunut. Otan varovaisia askeleita, ja käsi menee jo hiukan nyrkkiin.

  Ajatuksen hidas selkeytyminen tarkoittaa luonnollisesti myös muutosta siihen, miten kirjoitan. Koska minut jätettiin terveydenhuollossa oman onneni ja muutaman kemikaalin varaan, ainoa pakoreitti ajatuksille oli kirjoittaa ne ylös. Aloitin päiväkirjani siksi että minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa, ja jossain pään takaosan onkaloissa myös aavistin, että jos ikinä selviydyn, minun on muistettava missä asti olen käynyt. Päiväkirjan ehdoton etu on vertailupisteiden säilyminen. Ne olivat syyni kirjoittaa. Syyni julkaista tekstit taas on se, että olen umpihullu. Siinä se.

  Vaikka jutut muuttuisivat vahingossa selkeämmiksi seurata, lupaan silti etten tingi rehellisyydestä, enkä noudata yhtään kirjoittamisen sääntöä, tai edes lue koko sääntökirjaa. En pyri kirjoittamisella mihinkään muuhun kuin kirjoittamiseen. Jos haluaa lukea hyvin jäsenneltyä, oikeaoppista tekstiä, sitä kannattaa hakea aivan mistä tahansa muualta.

 

 

Mutta mutta hetkinen! Ethän sinä vielä voi lyödä tähän sitä allekirjoitusta ja lähteä kalaan, et vielä kertonut miten tämä kaikki liittyy siihen paavihöpinään!

   Jaa niin. Toivon vuosi.

Minulla on ilo tuntea monta harrasta kristittyä, jotka ovat tielleen täydellisen omistautuneita. Vaikka vertailuun ei saisi sortua, niin ainakin päällisin puolin minä olen katastrofaalisin kristitty jonka tiedän. Kun juhlavuosi avattiin, tiesin että tohinan määrä ympärillä eskaloituu: kesä poiki usealle matkan Roomaan, ja nyt minulla on läjä ystäviä jotka ovat tavanneet uuden paavin, jotkut jopa toistamiseen. Olen heistä joka tavalla ylpeä muutenkin, mutta voisin kuunnella matkakertomuksia loputtomiin. Joudun itse elämään vuoden tapahtumaosuudet heidän kauttaan, sillä minulla on uusi vanha ongelma. Läänini on rajoittunut. Vaikka edistystä tapahtuu, minä en missään nimessä kykene olemaan ihmisjoukoissa. Jopa kirkkoon meneminen on estynyt lähes täysin, mikä on homman musertavin osuus, sillä ennen se rytmitti viikon jokaisen päivän. Kun katson Pietarinaukiolta kuvia, joissa ihmiset istuvat kylki kyljessä kuin pakatut sardiinit, alan taistella kylmää hikeä vastaan.

  Minulla on kuitenkin oma vaellukseni, jonka taittamistapa pitää keksiä itse. Homman metafyysinen puoli on oma rastinsa, mutta luulen keksineeni mitä minun tulee ihan konkreettisesti tehdä sillä vaellusosuudella.
  Melkein kaksi vuotta sitten aloin saada toistuvaa nalkutusta paikasta nimeltä Santiago de Compostela. Ihan ensiksi Reddit alkoi tyrkyttää lankoja aiheesta, minkä jälkeen joku googlen bottikyttä keksi että tarvitsen ehdottomasti mainoksia matkoista Santiagoon. Tiedän ainakin yhden ihmisen joka kääntyi katolilaisuuteen Googlen algoritmin myötävaikutuksesta, joten vaikka en ottanut asiaa täysin vakavasti, piilotin sen jonnekin pään takaosaan, kaiken varalta. Enhän minä voi ruveta sellaiseksi ihmiseksi joka näkee ”merkkejä” kaikkialla, päässä viiraa muutenkin jo ihan sopivasti.
Kun seuraavan kerran tapasin kirkkoherran, hän kysyi minulta ovelalla äänellä: ”Olenkos minä antanut sinulle jo lahjan?”
Häneltä ei ikinä tiedä mitä odottaa, joten vastasin varauksellisesti: ”Ei, isä, en usko että olet.”
Sain käteeni vihkon, jonka sinapinkeltainen kansi sai sen näyttämään hyvin retrolta, kuin 70-luvun koulutehtäväkirjaset.
’PYHIINVAELTAJANA maailmassa’.
”Kiitos vain”, sujautin vihkon laukkuun.

   Kotona  aloin opiskella lehtistä. Siinä kerrottiin hyvin käytännönläheisesti pyhiinvaelluksen historiasta, siitä mitä se oikeastaan edes on, ja lopuksi oli liitteenä lähtevien ja kotiin palaavien siunaaminen. Vieressä olevan läppärin näytön alakulmaan pompahti mainos Santiago de Compostelasta. Joo joo, tajusin jo.

 

  Nyt, pari vuotta myöhemmin, minulle on tarjottu kirjaimellinen tilaisuus toteuttaa retki. Minun tulisi vain keksiä siihen varat, ja tapa jolla selviän hengissä matkan siitä osuudesta kun olen sullottuna taivasta halkovaan purtiloon tsiljoonan muun ihmisen kanssa.
  Minulla on aina ollut veto Espanjaan, vietin nuorena ison pätkän aikaa Barcelonassa ja sitä ympäröivillä seuduilla. Katalonian huikea ympäristö, meri ja vuoret, karun ja vihannan liitto pitelee edelleen jotain osaa minussa. Se oli Espanjan koillisosa, pohjoisen läntinen rannikko on jäänyt minulta kokonaan tutkimatta! Olin ajatellut valita kävelyreitin joka alkaa Ranskasta. Se on suosittu mutta todella haastava, enkä tiedä olisiko se ryhmä jonka mukana menisin, menossa samaa reittiä. Niitä on useita, joista valita. Minulle kelpaa kyllä mikä tahansa, koen että haluan tätä enemmän kuin mitään muuta: vaeltaa reitillä joka johtaa messuun kirkossa, johon on haudattu yksi apostoleista. Asettaa itseni ja kompassini kohti jotain sellaista jonka arvo ylettyy kaikkialle: elämän näkyvään osaan, ja sinne minne ei pysty näkemään.
  Minulla on siitä onnellinen asema että en ole valmiiksi mitään. Minut on jyrätty maan tasalle perustuksia myöten. Silloin jäljelle jää vain toivo.

 

Domine Deus, spero per gratiam tuam remissionem omnium peccatorum, et post hanc vitam aeternam felicitatem me esse consecuturum: quia tu promisisti, qui es infinite potens, fidelis, benignus, et misericors. In hac spe vivere et mori statuo. Amen

 

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.