Pyhäin yhteys

                                                              

    Minua helpotti sanomattoman paljon se seikka, että Juliaana osaa puhua paljon ja pitkään. En ollut istunut Onnibussissa sitten Tommin luo matkailtuani, joten tarvitsin häiriötekijän häneen liittyvien ajatusten tielle. Vaikka kunnon karjalainen puheenviritys heitti kummitukset mäkeen, reissu ei silti ollut vailla tunnelatausta: pieni sisareni häviäisi maisemasta vain alle vuoden kuluttua. Minä aioin ottaa ilon irti hänen seurastaan, ja tämä matka tarjoili tilaisuuden kaivella ystävyytemme hauskimpia puolia. 

  “Minusta on vaan niin valtavan kaunista, että Pyhällä Franciscuksella ja Pyhällä Dominicuksella oli syvä ystävyys!” Juliaana näytti minulle jokaisen löytämänsä maalauksen Pyhästä Dominicuksesta. Yhdessä kuvassa pyhä Maria, pyhä Magdalan Maria ja pyhä Katariina Aleksandrialainen pitelivät muotokuvaa pyhästä Dominicuksesta. Minulle tuli mieleen, että tuollainen kuva maalataan vain ihmisen kuoleman jälkeen.

 

------------------------------------------------------------------------------------------------------------ 

   Helsingissä on jokin vetovoima, joka muistuttaa luonnollista painovoimaa. Se on isoksi osaksi kamalan ruma, mutta aistittavan elinvoimainen ja jopa itsepintainen. Minä viihdyn siellä aina kuin kotonani, ja salaa ajattelen että kaupungin haukkuminen johtuu vain siitä, että kaikki kuvittelevat kaupungillisuuden olevan jokin hyve tai arvo. Ehkä pitäisi korostaa muidenkin alueiden hienoutta, ollaanhan me Suomessa, eikä missään tässä kauniissa maassamme kärsitä epähienoudesta. Minun sieluni kuuluu Satakuntaan, ja minusta tuntuu, että sikäläiset ajattelevat pääkaupunkia kaikkein vähiten. Karjalaisia lukuunottamatta.

Eniten häiritsee paskaisuus. Joka paikka on liassa ja ravassa, ja julkisten vessojen peilit on nuijittu trainspotting-tyyliin. Nuhjuisuus on viehättävää, liassa ja ravassa pyöriminen ei. Näin sanoo ryysyromantikko minussa.

   Sääli, että joka kerran kun käyn Helsingissä, minulla on joku missio. Konsertteja, työhommia, lento suureen avaraan. Vain pari kertaa olen onnistunut olemaan siinä asemassa, että saan vain maleksia ympäriinsä, ja mielestäni vasta silloin pääkaupunki avaa terälehtensä. Kerran juoksin kauheaa vauhtia Töölön läpi kesäsateessa, sillä työnantajani oli unohtanut että myös minun pitää joskus syödä. Sain kymmenen minuuttia aikaa hakea lounaani lähimmästä marketista, ja juostessani ketjuhotlasta ylös pisin mäkeä, koin syvää kotoisuuden tunnetta. Osaksi se tietysti johtui siitä, että murjottava ja ailahtelevainen pomo jäi hotellille yksin ryypiskelemään.

 Tälläkään kerralla ei ollut aikaa edes juoda kahvia paikallisten ystävien kanssa, sillä siirtymäaika bussista määränpäähän oli tarkkaan ajoitettu. Itse tietysti matkanjohtajana minulla on täysi oikeus ajoittaa asiat päin helvettiä. Matkatoveria ei häirinnyt ajan niukkuus, itse asiassa tehokkuus tuntui palvelevan hänen asiaorientoitunutta tapaansa olla maailmassa. Minä hyödyin hänen reippaudestaan myös siten, että käytin häntä pienenä ja suorapuheisena sosiaalisena kilpenä. En ole mikään salonkien perhonen, ja kaikkein vähiten minusta on hyötyä uusien ihmisten tapaamisessa. Ajattelin, että ystäväni vetäisi huomion pois siitä seikasta, että keskustelutaidoissa minulle vetää vertoja vain kaksi viikkoa mädännyt kalmo. “Mie lähen luostarriiin” oli hänen uusin hittinsä, joka aivan takuulla sai kuulijat kyselemään.

   Pyhä Maximilian Kolbe oli puolalainen, ja monen muun pyhimyksen tavoin aivan takuulla hitusen neuroepätyypillinen. Hän sai elämänsä aikana useammankin päähänpinttymän, joista tunnetuimmat ovat jättäneet pysyvän kädenläiskäyksen katolisen kirkon historiaan, ja luultavasti myös jonkun vapaamuurarin kasvoille. Jo 1920-luvulla hän otti haltuunsa radion ja painetun sanan, ja arvelen että sen ajan Euroopassa saattoi olla niille puheenaiheita ihan tarpeisiin. Natsien kähmäilyt eivät vielä olleet edes nupullaan, mutta Puolan kaltaiset maat elivät yhä ensimmäisen suuren kahakan kuolonkorinoiden traumoissa. Koen itseni ihan vähän alisuoriutujaksi, mutta Kolbe on erityisen karmiva mittatikku tässä vertailussa. Hän oli minua nuorempi, kun hän perusti fransiskaaniluostarin Japaniin, eikä se ollut edes ensimmäinen hänen perustamansa luostari. Minusta hänen koko elämänsä on esimerkki siitä, mitä saa aikaan kun ei oikeastaan yhtään välitä ihmisten asettamista rajoituksista. Kun se ominaisuus lyö kättä kunnon monomanian kanssa, muiden kannattaa vain astua sivummalle ja tehdä tilaa. En hetkeksikään usko että hän olisi edes voinut toimia toisin, silloin kun hänet kiinniotettiin ja pantiin Auschwitziin. Hänen rakkautensa ihmisiä kohtaan sai luonnollisimman mahdollisen päätöksen: hän antoi henkensä toisen puolesta. 

   Luennoitsija ehdotti, että Kolbessa oli paljon samaa kuin pyhässä Franciscuksessa. Pyhä Franciscus Assisilainen eli juuri siten kuin ihmiset varoittavat elämästä. Hän oli ensin aikansa playboy ja ritari, kunnes tuli kuuliaiseksi Jumalan kehotuksille ja hylkäsi asemansa, perintönsä ja kaiken maallisen hyvän. Hän kirjaimellisesti teki sen mitä minä olen vain lapsellisesti uhonnut tehdä: Pukeutui säkkiin ja muutti nauriskuoppaan. Hengailu spitaalisten kanssa kertoi myös hänen rakkaudestaan ihmisiin. Hän ei ollut kestänyt nähdä näitä sairauden rujouttamia ihmisparkoja, mutta kun hänen sydämensä kääntyi, hän sanoi ennen vastenmielisen tulleen suloiseksi.

  Sitä osuutta on vaikeaa selittää. Myönnän, että minulta puuttui nöyryys kun närkästyin apologetiikasta puhuvaan henkilöön eräässä tilaisuudessa. Hän ensinnäkin sanoi koko ajan “apoloiikka”, mutta sitä hirveämpi synti minusta oli kokonaisvaltainen painon laittaminen naturalismille. En ole ikinä voinut sietää sitä, että Jumalan olemassaoloa yritetään todistaa tieteen keinoin, kun se rajallisuudessaan tulee aina olemaan epätyydyttävää. Usko on vuoropuhelua, ja minusta Jumalan löytää helpommin vaikkapa näytelmästä tai toisesta ihmisestä, kuin koeputkesta. Jos katsot ihmisiä kuten p. Kolbe ja p. Franciscus, he olivat maailman näkökulmasta enemmän kuin kevyesti kaheleita. Silti, ja siksi heidän aikaansaamansa hyvä elää edelleen, ja sytyttää hakemaan elämässä sitä punaista lankaa, jota he seurasivat.

   Jumalan voi myös löytää matematiikasta, koeputkesta ja kaikista ihmisen kehittämistä luonnontieteistä, mutta mitä sitten? Mistä löytyy se, KUKA Hän on? Sieltä missä toimitaan hänen esimerkkiään seuraten. Kolbe antoi henkensä, Franciscus Assisilainen maailmansa.

   Ehkä tolkuttomin ihmisen keksintö on euron vessat. Helsingin bussiasemalla sellaista oli pakko käyttää kahdesti – kokonaiset kaksi euroa ihmisen tarpeista! Pakko muodostui siitä, että menomatkalla istuin Onnibussin vessassa taakseni katsomatta. Jos olisin edes vilkaissut, olisin nähnyt että pönttö oli renkaaseen asti täynnä sinistä puhdistusnestettä, enkä ehkä olisi saanut sitä koko naiselliselle olemukselleni, reisilleni ja housuilleni. Kun älähtäen nousin, huomasin vessan tilan. Kykenen selittämään näyn vain sellaiselle ihmiselle, joka on nähnyt elokuvan Street Trash vuodelta 1987. Minulle jäi tapahtuneesta pissahätä seka trauma, joten pitkin hampain maksoin euron (EURON!) per vessakäynti tullessa ja mennessä.

   En tiedä kuvailisiko pieni sisareni itseään tsemppariksi, mutta minusta hän on siinä mainio. Minulla on tapana jäädä jumiin mielipahaani, mutta se on käytännössä mahdotonta sellaisen ihmisen seurassa, joka laittaa jalan toisen eteen tilanteeseen katsomatta. Hän ei ainoastaan viettänyt päiväänsä manatessa Tommin kummitusta, hän poisti minusta myös kaikenlaisen vastustuksen antautua matkan vietäväksi. Minä olin alkanut katsoa eteen päin toivolla. En tiedä katsoivatko muut matkustajat meitä toivolla, kun puhuimme koko paluumatkan sääntökunnista, pyhästä Dominicuksesta ja pyhästä Franciscuksesta. Aikalailla yhdentekevää, miten katsoivat. Talvinen iltapimeä, bussin valot ja motari tekivät hetken samanlaiseksi toiveeksi, kuin teininä ja parikymppisenä tekemäni pitkät matkat tuntemattomaan. Yö ja maisemat, jotka voi armollisesti jättää taakseen heti ensitapaamisen jälkeen. Luopuminen on helpompaa, jos ei edes tutustu.

   “Marraskuussa mie kai lähden”. Minä olin varautunut ostamalla valtavan kauniita kirjekuoria, siltä varalta ettei luostarissa katsottaisi digitaalielämää suopeasti. Suunnittelin kirjoittavani pitkiä joulukirjeitä, joissa kertaan koko vuoden tapahtumat mahdollisimman pitkäveteiseen tyyliin, jotta ulkomaailma näyttäytyisi juuri niin rehellisen banaalina ettei sinne edes haikaa. Itse en voisi kuvitella elämääni luostarin seinien sisäpuolellekaan, viihtyisin enemmän nauriskuopassa. Olen ulkoilmaihminen.

----------------------------------------------------------------------------------------------------- 

 Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.