Kissakala ja kuminauhatyttö

 

   Minä en luovu asioista helposti. Kun jokin esine tai asia tulee elämääni, sille luodaan sisäisessä maailmassa oma avatar, ja se jää sinne vaikka ulkoisessa maailmassa asia poistuisikin. Avatareissa on eri vaikeusasteita, mitä niiden poistamiseen tulee. Joidenkin kohdalla voi vain klikata oikeanpuoleista namiskaa ja valita toimintoluettelosta roskakorin. Tällaisia ovat kaikki juoksevat asiat, tylsät ihmisenä olemiseen kuuluvat jutut, jotka täytyy säilyttää mielessä siihen asti kunnes ne on suoritettu.
Joissain tapauksissa asian voi syödä pois. Päässä piippaa kaappiin jemmatun vierasvarajämän kuvake, joten voi vain kävellä keittiöön, syödä noin kolmetoista Jaffa-keksiä, ja puff – piippaus vaikenee.

   Häntäpäässä luopumisen vaikeusasteikolla on vahingossa hajotetut astiat. Ihmisenä, joka kiintyy kuppeihin ja lautasiin ikään kuin ne olisivat kaapissa hengaavia kavereita [syötä gay-vitsi tähän], on pikkuruinen tragedia kun joku heistä lipeää lapasesta. Menetys, syyllisyys ja itsensä kokeminen idiootiksi ovat automaattisesti tekijöitä jotka hankaloittavat henkistä luopumista.  Vaikka siivoan kauniin, tanskalaisen vintage-posliinin sirut roskikseen, sen muoto kummittelee päässäni aina kun huomaan tyhjän kohdan hyllyssä. Nämä ovat kuitenkin vielä itsestään poistuvia kuvia.

   Jo haastavia alkavat olla asiat, joihin olen jollain lailla laittanut päänvaivaa. Olen hyvin todennäköisesti kirjolla, ja yksi tapa jolla se ”oirehtii” on sitoutuminen tiettyihin suunnitelmiin.
Se aiheuttaa oikeita ongelmia. Jos minulle sanotaan, että huomenna mennään syömään kolmen maissa ja sitten käydään tavaratalossa, niin jukoliste jos tehtävälistaa sorkitaan viime minuuteilla. En millään saa päätäni uudelle mutkalle, jos lennosta päätetään että jätetäänkin koko homma välistä ja mennään sen sijaan kävelylle ja kahville. Minä kyllä kävelen ja ryystän sumpit, mutta kroppani huutaa ruokaa kello kolme, ja suorastaan fantasioin turhan krääsän läästimisestä jumbotarjouslaarien pohjia myöten.
   Yhdessä työpaikassa pomo vaihtoi jatkuvasti mieltään. Se sai sellaiset mittasuhteet, että hän vaikutti viideltä eri henkilöltä, jotka eivät keskenään saaneet sovittua. Työtehtäviä piti jatkuvasti jättää kesken, kun uusi idea puski päälle, ja sitten kun aloitti sen toteutuksen, hän tuli taivastelemaan kesken jääneitä asioita. Jopa työvuorot saattoivat elää lennossa. Minun oli pakko jo oman järkeni vuoksi päästää irti paikasta.
Hassua kyllä en ole yhtään näin jäykkä omissa jutuissani, päinvastoin: minä seilaan ilman merikortteja kuten Muumipappa. Mutta jos joku toinen esittää minulle pyynnön, oletan että sitä pyyntöä ei sörkitä kesken tekemisen. Pidätän oikeuden menettää tästä asiasta järkeni.

  Projekteissa haaste on samankaltainen. Jos minulla on idea maalauksesta, sen pitäisi ehdottomasti valmistua, jotta saisin nähdä miten se synnyttyään saa elää. Valitettavasti vain kaikkia ajatuksia ei ole tarkoitettu vietäväksi loppuun, ja tämän vuoksi minulla on nurkat täynnä töitä jotka ovat pysähtyneet siihen aikaan kun ne on hylätty pöydille pyörimään. Tiedän että nämä lapset eivät ikinä elä, ne vain säilyvät omissa keskeneräisissä kehitysasteissaan ikuisesti. Alkioita ja sikiöitä pinossa. Tällä kertaa ongelma on päinvastainen: ajatus saattaa olla kadonnut jo aikoja sitten, mutta kuvat fyysisessä maailmassa eivät millään halua mennä roskakoriin. He ovat vain ajatuksia, mutta he ovat minun vauvojani.

   Tästä vaikeampia tapauksia minun alkaa olla hankalampaa selittää, sillä ne tuppaavat olemaan yleismaailmallisen sijaan yksilöllisiä kokemuksia, ja koen että sellaisten mielivaltaisten tärkeysjärjestysten perustelu muille on yksinkertaisesti kimuranttia, välillä jopa mahdotonta. Voi ajatella, että tietysti esimerkiksi hyvän ystävän lähteminen elämästä, tai läheisen kuolema ovat hankalampia käsitellä. En tiedä olenko psykopaatti, kun minulla ei – vielä viime vuoteen asti – ollut asian suhteen isojakaan vaikeuksia. Ihmisiä tulee ja menee, c’est la vie. Johtuneeko siitä, että lapsuus oli vähintään levoton, ja olen myös menettänyt aikaa sitten luvun näkemieni kuoppabileiden määrästä.
Arvostan valtavasti ihmisiä elämässäni, ja toivon että sen kykenen heille jotenkin järjellisesti osoittamaan, mutta heidän lähdettyään ratas jatkaa pyörimistä. Se lienee helpompaa jos on hieman erakkoluonne, eikä elämä ole varsinaisesti sidottu kehenkään yhteen ihmiseen. Elämästäni poistuneiden ihmisten avatarit eivät myöskään häiritse, ne ovat usein lämpimiä ja arvokkaita eikä niitä tarvitse siirtää minnekään. Paitsi jos ihminen on ollut hengittävä persläpi, kuvake vain häviää kuin savu.

 

***”– Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa, Nuuskamuikkunen sanoi äkkiä.”***

 

  Tulin kuitenkin nokakkain senkin kanssa. Sen kun toinen ihminen jäi inhottavana töhnänä ihon alle. Tämä avatar sai aivan uuden vaikeusluokituksenkin: kummitus. Se elelee luvatta ja ilmaiseksi, ja syö kuin ahmatti jääkaapistani. Sille on annettu toistuvia ukaaseja, se on jätetty vaille huomiota, sitä on kiristetty ja uhkailtu, se on hukutettu töihin, lukuisiin uusiin harrastuksiin ja noin sataan deittiin, sitä on huumattu lääkärin määräämillä lääkkeillä, ammuttu alkoholilla, kidutettu ja rääkätty kuntopyörällä, hakattu käsipainoilla, haukuttu kavereille ja naapurin mummolle. Kaikkein hiuksianostattavimmin: siihen on otettu yhteyttä ouija-laudalla mallia Samsung.
   Viimeisin metodi paljasti kyseessä olevan sen sortin henki, että ainoa oikea taho manaamiseen lienee kirkko.

  Miksi se jäi niin piukkaan, lienee kysymys. Miksi juuri se? Yksinkertaista. Tässä yhdistyy kaikki hankaloittavat tekijät: menetys, syyllisyys, itsensä kokeminen idiootiksi. Ja ne vitunvatun keskeneräiset suunnitelmat.
Jos minulla on epäinhimillisen isoja vaikeuksia luopua lounassuunnitelmista, mitä sitten kun joku pyytää minua suunnittelemaan asioita joita itse kaikkein eniten haluan koko maailmassa?
Minun kotini, minun ihmiseni, ja ne lapset jotka ovat vain ajatuksia.
Se on haasteellisuusasteikolla hieman tanskalaista posliinikuppia korkeammalla. Tyhjällä kohdalla hyllyssä oli hetken aikaa kangastus loppuelämästä.

Minähän sanoin sinulle silloin: ”En uskalla unelmoida.”

 

******************************************  

   Vuonna 1993 julkaistiin Kate Bushin seitsemäs studioalbumi ’The Red Shoes’. Sen avauskappale ’Rubberband Girl’ on muodostunut minulle tunnusmusiikiksi niihin hetkiin kun minulla on erityisen suuria vaikeuksia päästää irti.
Kappaleen sanoituksissa nainen toivoo voivansa venyä kuin kuminauha, jotta hän taipuisi sen sijaan että napsahtaa heti poikki.
Venyminen on minustakin aina ollut parempi strategia kuin vastaan laittaminen. Tai ainakin rutosti helpompi. Mutta kun olet oikein herkullisen näköinen pinkeä kuminauhanlötkäle, se houkuttelee paikalle kaikenlaisia ammattivenyttäjiä. He kiskovat otsaverisuonet pullottaen ja etsivät rajoja, joita voisi vielä vain venyttää. Tuntuu kuin minua olisi kiskottu koko ikäni aina vain kireämmälle, kunnes ainoa vaihtoehto oli lopulta kasvattaa selkäranka ja alkaa laittaa rapsakampia rajoja. En ollut varautunut siihen että juuri tuona hetkenä kohtaisin rajanvenyttämisen maailmanmestarin, ja lopulta rusahti hyväkin nauha poikki.

  Nyt kun veri alkaa taas kiertää ja maailmaan on palaamassa värejä yksi kerrallaan, en haluaisi enää keskittyä katkeamispisteeseen. Olen kirjoittanut siitä riittävän paljon, ja silkasta pakosta. Se on yksinkertaisesti ollut minun ainoa varaventtiilini. Siksi kerroin edellisessä blogissani, että kirjoittaminen jatkuu, mutta aiheet muuttuvat. Minä olen purkanut osiin sen ajan kun olen ollut purettuna osiin. Olen käynyt näppäimistön kanssa sen keskustelun, joka minun oli käytävä itseni, kummituksen, ja luultavasti pätevän ammattilaisen kanssa. Nyt minulla ei ole kummitukselle enää mitään sanottavaa. Paitsi että itse olet suuri, haiseva kissakala. Ja ainiin: lällällällällieru, sulta pääsi pieru.

Noin, nyt se on kirjoitettu.

 

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.