Yes, This Song Is About You

      ”Milloin minä saan tulla taas kylään?” Franceska oli alkanut kysellä kylään pääsystä vasta sen jälkeen kun minä kotiuduin osastohoidosta. Emme ennen sitä juurikaan tavanneet vapaa-ajalla. Tunnistin sen aidoksi laupeudenteoksi, sairasta ei jätetty yksin. Ei minua varmasti ollut tarkoitus jättää osastollakaan yksin, mutta sairaala oli hankalien kulkuyhteyksien päässä eikä monellakaan tutulla kirkolta ollut autoa. Mutta siinä missä minä olin silloin ollut eristettynä olinpaikkani vuoksi, nyt en vain yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan ulkosalla. Useimpina päivinä pääsin hädin tuskin sängystä, olisi ollut ehdottomasti ylimääräinen vaiva vetää pataan jokaisen nurkan takana lymyileviä vihulaisia. Maisema pyöri iljettävästi säkkärää jos sitä katsoi liian pitkään. Otin tarpeeksi lääkkeitä jotta kykenin alkueliötä monimutkaisempaan vuorovaikuttamiseen.   ”Me mennääääään kuule ssssseikkailulle!” ”Aaa, minne on matka?” Franceskan pokka piti erinomaisesti. Hän ei ollut ...

   On raskasta herätä kummituksen viereltä aamuisin. Olen unimaailmoissa saanut suloisen unohduksen, painajaistodellisuuksissa jotka syövät hänetkin alleen. Mutta aamulla kun sätkin hereille, se makaa siinä kuin levoton kivi. Tule, laita kätesi leveän selkäni yli ja herätä minutkin. Sormenpäitä kihelmöi. Tatuoinnit ovat poissa. Onko niin että muste ei selviydy seuraavaan olemassaolon asteelle, muistikuviin? Kyllä minä muistan sen kun ilmielävä Tommi mankui ettei saa selkätatuointiaan rasvattua, ja minä kehotin ostamaan teleskooppivartisen telan Puuilosta. Mutta kummituksen selkä on sileä, iho kuin kuutamolapsella, syntynyt harmaasta kalliosta ja himmeästä valosta. Minä haluan painaa leukani sitä vasten, mutta tiedän ettei se lämmitä. Jäisin tuntemuksen puutteesta hämilläni vain makaamaan liian pitkäksi aikaa, ja jos makaa aloillaan, muuttuu itsekin kiveksi.    ”Mulla on vähän ikävä sua.” Tällainen viestin lopetus ei ollut tyypillistä. Jos on mahdollista kuluttaa ...

    Purnukka lymyilee laatikossa. Otin sen pois roskapussista enkä hennonnut enää laittaa takaisin. Tällä kertaa en yhtään tiedä miksi, sillä nytkähdys eteenpäin on väistämätön, tunnen olevani aivastuksen reunalla ja joka paikkaa kihelmöi hermoston perukoita myöten. Minä oksennan hänet ja sen ulos hetkenä minä hyvänsä, ja kun minulle käy niin, en enää palaa. Minulla on käyttöjärjestelmä joka muuttaa asetuksia pysyvästi, niin on käynyt jokaisen kohdalla. Purnukasta tulee alien, esine vieraalta planeetalta johon minulla ei ole tunnesidettä tai yhteyttä. Ohjelmistopäivityksen saapumisessa on tällä kertaa kestänyt kauan, aivan liian kauan. Mutta se on ovella: ”Hyvä Neiti Lame, laitteistonne ikä huomioiden on valitettavaa, yllättävää ja surullistakin, että palvelumme on uskollisen asiakkaan kohdalla näin viivästynyt. Kuitenkin sama mainittu ikä pienentää toimivan pään suhdetta täydelliseen perunamuusiin, joten saapumisreittimme eivät ole enää yhtä sulavalinjaisia. Kiitämme teitä kä...

     Kaikkialla lojuu roskapusseja, enkä ole oikein varma haluanko luopua niiden sisällöistä. En pysty hoputtamaan itseäni joten annan niiden olla, samalla kun kaivelen lisää tavaraa jonka pois heittämisestä voin tuskailla ja vääntää. Olin astellut tämän suuren hyllyvaltakunnan eteen varmana siitä että viskaisin kaikki tavarat jätesäkkiin kahdella kädenpyyhkäisyllä, ravistaisin irti kaiken kuin mädät hedelmät puusta. Mutta tässä istun lattialla, voimattomana hylkäämään esineitä, jotka käsissäni muuttuvat muistikuviksi. Minulle on useasti naurettu kun kotiini tullaan ensimmäistä kertaa: ”Onko sulla vielä VHS-kasetteja??” Mutta missä joku näkee päiväyksensä ohittaneen tallennusmetodin, minä näen ystävän. Tässäkin on äidin käsialaa. Pitelen käsissäni kasettia jossa lukee ’PRITTY WOMAN’. Englanti ei ollut hänen vahvuutensa.    Missään ei ole opetettu mitä tehdä sen jälkeen kun epäonnistuu lopettamaan elämänsä. Osaston jälkeen minua roikutettiin kolme ja puoli kuuk...

  Loikoilimme ilmielävän Tommin kanssa hänen suuressa sängyssään, jossa oli yhtä suuri vaahtomuovipatja jolla oli uskomattoman mukavaa nukkua. Selkäongelmaisen miehen tapailussa on odottamattomia hyötypuolia. Minä kun nukun normaalisti yhtä hyvin kuin vasikoinut mafiamies. Hän toi taas esiin lapset ja yhteisen tulevaisuuden. Miten kaikki oikein tapahtuu? Mitä sinä haluat? Halusimme samaa. Samoilla perusteilla. Tällä kertaa olin varma että hän ei vain sanonut sitä mitä arveli minun haluavan kuulla, sillä minä olin pitänyt asioita yhä enenevissä määrin itselläni, ja hän myös puhui ensin. ”Perinteistä.” ”Perinteistä. Se miten se käsitetään, siis äiti, isä, lapset, luja avioliitto. Vaikka sitä ei sillä tavalla ole muodikasta sanoa ääneen.” ”Minua ei kiinnosta tippaakaan.” ”Hahhah! Mutta siis ei mitään uusperhekuvioita.” ”Ei todellakaan.” Sellaisen löytäminen olisi harvinaista herkkua meidän iässämme. Silmäsimme ja mittasimme toisiamme olisiko tästä siihen mitä eniten kaipaa. Minä...

   Tommi otti avioliiton esille jo ensimmäisissä keskusteluissa. Tai ihan ensimmäisenä taisi tulla lapset. ”Olisi hienoa päästä kokemaan vanhemmuus”, hän maalasi tulevaisuuden tauluun. Se taulu oli minulle tyhjä kangas sillä minun suunnitelmani olivat vain hauraita haaveita. Toisen ihmisen siveltimen veto siihen tuntui houkuttelevalta. Elon väristys siinä kohtaa joka oli pitkään piilotellut pelosta toivoa. Ei kai ollut mitään konkreettiseen näyttöön perustuvaa syytä sille etten luottanut hänen vilpittömyyteensä. Eikä ollut mitään todisteita siitäkään että minulle sanottiin vain se mitä halusin kuulla. Silti jokin vaimea mutta kiihkeä kello kilisi jossain kaukana, aivan ajatusten äärilaidoilla. En saanut siihen näköyhteyttä eikä sen viesti ollut selkeä, mutta hälytystila oli todellinen. ”Vilahtiko tuolla joku kansallispuku?” Tommi oli käynyt läpi kasallisen kuvia jotka dumppasin Whatsapp-keskusteluun. En ollut halunnut antaa hänelle Facebook-tilini nimeä jotta hän voisi tyy...

”Siis ihan tosi ruma tikkitakki”, kuului yllättäen vierestäni. Laskin pitelemäni armeijanvihreän takin hihan kädestäni. ”En mä sillä että ostaisin, väri vain veti puoleensa.” ”Niin joo kun sä olet tollainen väsynyt veteraani”, Tommin kummitus veti pitkän henkosen käärimästään sätkästä ja katseli Citymarketin harmaita käytäviä sieraimet halveksunnasta levinneinä. ”En usko että täällä saa tupakoida.” ”Ensinnäkin olen addikti, ja toiseksi olen sinun sekapäisen mielikuvituksesi tuotos.” En tosiaan tiennyt mitä säännöissä sanottaisiin astraalitason tupakansavusta, mutta silti se että Tommin kummitus veteli savuja kiusasi minua. Vilkuilin ympärilleni henkilökunnan tai vartijoiden varalta. ”Ei taida edes Black Fridayn aleriehassa olla sulle miehiä myynnissä. Vaikka alennuskama alkaa varmaan jo kelvata kun et ole missään parhaassa synnyttäjän iässä.” Mieleni teki lyödä niin lujaa kuin lähtisi, mutta se vasta olisi voinut herättää niiden vartijoidenkin mielenkiinnon kun tukka sekaisin k...