Päivityksiä ja avohaavoja - OSA V

 

  Purnukka lymyilee laatikossa. Otin sen pois roskapussista enkä hennonnut enää laittaa takaisin. Tällä kertaa en yhtään tiedä miksi, sillä nytkähdys eteenpäin on väistämätön, tunnen olevani aivastuksen reunalla ja joka paikkaa kihelmöi hermoston perukoita myöten. Minä oksennan hänet ja sen ulos hetkenä minä hyvänsä, ja kun minulle käy niin, en enää palaa. Minulla on käyttöjärjestelmä joka muuttaa asetuksia pysyvästi, niin on käynyt jokaisen kohdalla. Purnukasta tulee alien, esine vieraalta planeetalta johon minulla ei ole tunnesidettä tai yhteyttä. Ohjelmistopäivityksen saapumisessa on tällä kertaa kestänyt kauan, aivan liian kauan. Mutta se on ovella: ”Hyvä Neiti Lame, laitteistonne ikä huomioiden on valitettavaa, yllättävää ja surullistakin, että palvelumme on uskollisen asiakkaan kohdalla näin viivästynyt. Kuitenkin sama mainittu ikä pienentää toimivan pään suhdetta täydelliseen perunamuusiin, joten saapumisreittimme eivät ole enää yhtä sulavalinjaisia. Kiitämme teitä kärsivällisyydestä ja anelemme ettette katkaise huoltosuhdetta, kukaan konttorissamme ei jestas sentään tiedä mitä siitä seuraisi. Pakettinne on matkalla.”

  Kaisa soitti ja minä kiitin Korkeinta tästä häiriötekijästä. Olin purnukan lisäksi epäonnistunut heittämään pois kolmesataa muutakin tavaraa, ja ne kaikki lojuivat kasoissa ympäri asuntoa. Kaisa oli saapunut tuomaan uuden järjestelmän ensimmäistä päivitettyä tiedostoa haukkumalla Tommin niin perusteellisesti että korvat kuumottaen mietin tunsiko tämäkin sen nahoissaan, siellä jossain. Kuin tuhma vauva olisi saanut persposkilleen äidin kädestä, niin häpeällinen oli pieksäntä.
Kaikki se mitä en itse tohtinut sanoa kipinöi ja paukkui noidanpilleinä ilmanväreiden seassa. Kipinät söivät kertynyttä kuonaa kuin valkosolut tautia, ja minä tulin ihan vähän näkyviin sen möhnäisen, tervaisen kerroksen alta, jonne olin hautautunut hitaasti muumioitumaan. Nauru pulpahti sen paksun pinnan läpi ilmoille kuin karkulainen, ja kohta minä huomasin hekottavani pää retkottaen, jalkojen potkiskellessa muhkuraista patjaani, jolla olin maata nyyhkyttänyt kuukausitolkulla murehtien mennyttä. Kuinka minä olin ollut kamala, hullu, hankala ja takamuskin oli väärän mallinen. Yksitellen lyijynraskaat ajatukset leijailivat ilmapalloina tiehensä, aina avaruuden rajalle saakka, mistä niitä ei enää tavoittanut paljaalla silmällä. Kaisa katkoi niiden naruja ja minä hekotin raajat hervottomina.

  Vinttikomerossa odotti kaikkein suurin vuori kaikkein painavimpia tavaroita. Näiden seassa voisi olla mitä vain, loppuunkuluneista talvivaatteista tyhjiin pahvilaatikoihin. Mitään järkevää tänne ei ikinä päätynyt, siksi se olikin melkein kattoon asti täynnä. Jos kippaisin romut viimeiselle matkalleen, täältä voisi varastaa lisää tilaa kämpässä lojuville tavaroille jotka tarvitsivat väliaikaista säilytystä. Penni ja Franceska olivat luvanneet auttaa loppujen viemisessä Ekotorille, mutta Pennin autoon ei ikimaailmassa mahtuisi kuin murto-osa hävitettävistä asi…
  ”Onpa osuvaa että sulla on tääkin vintti sekaisin”
Nakkasin ensimmäisen tyhjän pahvilaatikon olkani yli suunnalle josta Tommin kummituksen ääni kuului, kääntymättä edes katsomaan. Minulle teetti töitä roikkua verkko-oven pieluspuissa ja samalla kurkotella tavaravuoren yli lisää pahvilaatikoita. 60-lukulainen talo oli peruskorjattu viime vuosituhannen puolella, ja vintti oli vähän kuin ulkovarasto: sisälle tuuli lautaseinien läpi, ja kattoikkunat ropisivat talvisateessa. Minä olen saanut syntymälahjaksi kropan jossa ei veri kierrä kunnolla joten ihoni on aina kylmä kuin vainajalla, mutta nyt uuden lääkekoktailin myötä kädet ja jalat menivät täysin tunnottomiksi viileässä, etenkin silloin kun kävelin pitkiä aikoja. Se teki tavaroiden päällä keikkumisesta haastavaa. Asettelin tunnottomia varpaitani siten etten horjahtaisi kynnystykseltä rähmälleni. Jossain röykkiöiden seassa oli mm. lähes antiikkinen monitoimikone johon kuului kaikenlaista sirkkeliä ja leikkuria. Summassa kaatuessa voisi käydä…
  ”Sulla on erikoinen käsitys järjestyksestä.”
Heitin toisen pahvilaatikon. Hyvä kun heitin, sillä se tuntuikin jotenkin oudon tahmealta hyödynnettäväksi tavaroiden lajittelussa.
Nyt pääsin jo kumartumaan ensimmäisen romuseinän yli. Rullaluistimien, keittiötarvikkeiden ja kirjakassien takana näkyi jotain valkeaa. Seppälän muovikassiin oli ihan selvästi lyttyyn taiteltuna ja hylättynä aarre, jonka luulin vuosia sitten jääneen Tukholman lentokentälle. Voisiko tuo olla..? Nojasin lantioni koripöydänrämään ja tein pieniä uimaliikkeitä hamutakseni kassin lähemmäs.
Se oli!
Anni-Kuutti hymyili minulle ja minä hymyilin sille. Hymyilimme siinä toisillemme hieman liian pitkään minun pyllistäessä varaston käytävälle.
  ”Mun mieleen on aina ollut enemmän pyöreä peppu, sinun nuo laihat kanankoivet ei…”
”Voisitko jo vittusaatana pitää pääsi kiinni, minä en...!” Lakkasin ärjymästä Tommin kummitukselle, kun heittoaseeksi päätymässä oleva Anni-parka näytti jotenkin kummalliselta. Sen äsken vielä valkea turkki oli veren tahrima. Sekä minä että Tommin kummitus hätkähdimme.
Anni ei näyttänyt yhtään vahingoittuneelta, se hymyili yhä kuten kunnon mainosmaskotin kuuluukin. Mistä veri sitten tuli? Sitä oli pisaroina minun takinhelmassanikin, ja kädessä – käden koko syrjä oli punainen!
”Sä vuodat verta.”
”Älä hitossa! Toisin kuin sinä, olen lihaa ja verta. Ihan oikea ihminen! Mutta miten en muka olisi huomannut näin isoa haavaa?”
Tutkin varaston tavaroita, kaikki nököttivät läjissään viattomina. Sitten näin häkkioven karmissa läiskän. Sen keskellä puisesta raamista törrötti naula. Tunnoton käteni oli varmaankin riipiytynyt siihen kun nojailin heittelemässä pahvilaatikoita.
”Tää on sun vika! Nyt mun täytyy mennä tilkitsemään itseni ennen kuin vuodan kuiviin, ja tavarat jää taas laittamatta, en ikinä pääse tästä taakasta…” huomasin puhuvani seinille. Tommin kummitus oli päättänyt hävitä ja jättää minut ypöyksin mielipahoineni.
Pitelin vuotavaa kättä ja tuijotin lattialla makaavaa veristä hylkeenpoikasta.

   Minun olisi kai pitänyt alun pitäenkin odottaa Penniä ja Franceskaa apuun. Tavarataakka oli tosiaan aivan liian iso ja työläs yhdelle siivottavaksi. En vain malttanut jättää tekemättä kaikkea minkä voin tehdä. Olen tehnyt kaiken yksin niin kauan kuin muistan. Jos jokin asia vaatii huomiota minä en ala soittelemaan ja odottelemaan vaan ryhdyn hommiin!
Lysähdin kasaan tuolissani ajatellessani tavarakasoja. Kasoja siellä, kasoja täällä, kaikki oli yhtä kasaa. Haava tuntui kuumalta ja sykki pakettinsa sisällä. Minulla oli tätä nykyä aina haavanpuhdistusainetta kaapissa. Kerran minulta lipesi puukko siikaa peratessa, ja se upposi syvälle lihaisaan peukalontyveen. Terä oli niin iskussa että se jätti hämäävän siistin pistojäljen, mutta peukaloa liikuttaessa haava nauroi syvänä kuin noita-akan hampaaton suu. Yrityksistä huolimatta railo ei suostunut millään pysymään ummessa, ja kun viimein päätin kysäistä terveydenhuollosta vinkkiä, ohje oli että tikattavaksi kannattaa mennä tuntien - ei päivien kuluessa. Mitään ei sille voitaisi enää tehdä. Ystävällinen hoitaja puhelimessa kumminkin neuvoi, ettei vodka ole paras haavanpuhdistusneste. Niinpä minulla on nykyään apteekin tavaraa ulkoisten vammojen hoitoon. Ja lähes näkymätön arpi siinä kohtaa missä on hermossa vähän vikaa.
   Kellon katseleminen vei voimia. Halusin osata siirtää kiinteää materiaa paikasta toiseen ajatuksen voimalla. Olohuone oli tällaisenaan lähes käyttökelvoton, vaikka olin asetellut laatikkopinot niin että niiden keskeltä mahtui kulkemaan. Koirastakaan ei näkynyt makuupaikaltaan kuin korvat Yamahan sähköpianoa mainostavan pahvilaatikon takaa, mutta se takuulla mulkoili syyttävästi. Mokoma. Minneköhän saisin kuutin kuivumaan turvallisesti kun se tulisi pesukoneesta? Raukka, ensin pyörii vimmatusti lingottavana ja sitten joutuu suden suuhun. Koira alkoi tuijottaa minua laatikon yli, kuin olisi kuullut ajatukseni. En minä tällaista telepaattista kykyä toivonut.
Penni vahvisti WhatsAppissa huomisen aikataulun. Se sai mieleni rauhallisemmaksi. Oli ollut kamalaa pyytää apua, eikä sen vastaanottaminenkaan ollut helppoa. Mutta se mitä sen saaminen sai aikaan oli puhdasta siunausta. Murheet hävisivät ilmapalloina avaruuteen ja romuina kaatopaikalle. Ja koska minulla ei ollut muuta kuin murheita ja romua, yllätyin siitä miten mielellään ystävät vastaanottivat nekin. Näinkö kauan se kesti? Tajusin avun pyytämisen merkityksen, tälleen vähän alta satavuotiaana. Päätin että enää en istuisi ihan kaiken keräämäni painolastin alla itsekseni ikuisesti. Enkä hoitaisi haavoja vodkalla.

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.