Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt - OSA III

 

Loikoilimme ilmielävän Tommin kanssa hänen suuressa sängyssään, jossa oli yhtä suuri vaahtomuovipatja jolla oli uskomattoman mukavaa nukkua. Selkäongelmaisen miehen tapailussa on odottamattomia hyötypuolia. Minä kun nukun normaalisti yhtä hyvin kuin vasikoinut mafiamies. Hän toi taas esiin lapset ja yhteisen tulevaisuuden. Miten kaikki oikein tapahtuu? Mitä sinä haluat? Halusimme samaa. Samoilla perusteilla. Tällä kertaa olin varma että hän ei vain sanonut sitä mitä arveli minun haluavan kuulla, sillä minä olin pitänyt asioita yhä enenevissä määrin itselläni, ja hän myös puhui ensin.
”Perinteistä.”
”Perinteistä. Se miten se käsitetään, siis äiti, isä, lapset, luja avioliitto. Vaikka sitä ei sillä tavalla ole muodikasta sanoa ääneen.”
”Minua ei kiinnosta tippaakaan.”
”Hahhah! Mutta siis ei mitään uusperhekuvioita.”
”Ei todellakaan.”
Sellaisen löytäminen olisi harvinaista herkkua meidän iässämme. Silmäsimme ja mittasimme toisiamme olisiko tästä siihen mitä eniten kaipaa. Minä laskin taas ajatuksissani yhden munan Tommin koriin. Miesihminen joka haluaa olla isä ja aviomies: check.
Pitelin kädessäni retkipumppua jonka Tommi oli ostanut minulle paikallisesta Puuilosta. Olimme ottaneet kaiken irti pikkukaupungin viihdetarjoilusta: Citymarket, Prisma, Tokmanni, Puuilo, bistro, järvenranta, ja nähtävyyksien bongailu. Oma suosikkini oli suljettu elokuvateatteri. Tommi löysi jopa uuden paikan kotikylässään: pikkuinen metsäpolku jonne minä yllätyksekseni seurasin häntä pienelle aukiolle. Se olisi ollut ihanteellinen paikka pultsarien metsäpubille, jollainen legendaarisesti sijaitsee oman kotikyläpahaseni Lausteen kaupunginosassa.
”Halusin nyt nähdä mitä täälläkin on.”
”Näyttää hiukan epäilyttävältä kun tullaan täältä puskasta isolle tielle, takki auki ja tukka sekaisin. Vähän maalaiskomedian aineksia.”, sanoin.
”Muista sukia tukkaa kun minä korjaan sepalusta.”

Meidän oli ollut pakko keksiä tuhoton määrä oheistoimintaa, sillä pahin tapahtui sillä sekunnilla kun sen kertaisen vierailuni alussa astelin hänen mökkiinsä.
”Tulee uus kauppareissu. Naistenpäivät tuli etuajassa.”
”…”
   Kun minä vielä etsin oikeaa hyllyä vieraassa kaupassa Tommi oli jo merkkaamassa paikkaa tassulla kuin ajokoira.
”Sähän tunnet tien. Epäilyttävää.”
”Tää on mun lähikauppa. Hei, miten ihmeessä näistä ottaa selvää kun tätä on hyllymetritolkulla?”
Opetin numero- ja tippakoodin salaisuuden. Tommi vaikutti kummallisen kiitolliselta.
”Mä oon kerran päässyt kokeilemaan tamponin laittoa.”
Ilmeestäni taisi näkyä päähäni tulvinut yhtälölaskujen määrä sillä hän kiirehti selventämään ettei toki itselleen. Olikohan se yhtään parempi?

   Kun tilkitsin itseäni Citymarketin naistenvessassa päätin ettei tämäkään olisi katastrofi. Olimme jo ehtineet päästä meille tyypilliseen nautinnollisen lentäväiseen keskusteluun, ja koska olimme aivan alussa meillä oli vielä paljon tutustuttavaa. Tästä viikonlopusta tulisi hieno kuin Mona Lisa. Tommilla oli loputtomalta tuntuva sisäinen maailma ja samanmittainen sanavarasto, jota hän käytteli taitavasti kuin Zorro miekkaa. Me uiskentelimme yhteisen mielenvirran kanavissa, temmoimme toisiamme tarinoihin, tökimme seiniä löytääksemme ne jotka voisi kaataa. Tommin tekniikka jälkimmäiselle oli täydellinen häpeämättömyys. Häntä ei yksinkertaisesti hävettänyt mikään, ainakaan sellainen mitä ihmisillä on yleensä tapana nolostella. Siitä sai sellaisen kuvan ettei hän myöskään salailisi mitään, kaikki rumiluksethan oli aseteltu siihen vailla verhoja, pöydälle jokaisen nähtäväksi. Mutta minä näen kätköihin. Se on kammottava piirre joka on tuottanut paljon harmia.
   Astelin wc-tilojen eteissyvennykseen, jonne olin Tommin jättänyt, mutta häntä ei näkynyt missään. En ollut erityisen yllättynyt, hän ei ollut sitä tyyppiä joka istuskelee kärsivällisesti passissa kuin koira odottamassa emännän paluuta. Kaukana käytävällä näin hänen pälyilevän näyteikkunaa. Kun hän huomasi minun tehneen comebackin, hän alkoi näyttää erityisen kiinnostuneelta katsomastaan. Kädet selän takana kumartui likelle ikkunaa, pappalätsän lippa melkein sitä hipoen. Mitähän tuo on keksinyt? Lähempänä hahmotin liikkeen nimen: Kultajousi. Ryökäle katseli kihlasormuksia muka niin kiinnostuneena ettei huomannut paluutani. Minä päätin ensin etten kiusallani lähde leikkiin mukaan. Sen sijaan että olisin tullut viereen ihmettelemään mitä toinen katsoo, saapastelin ohi liioitellun reippaasti. Kun hän edelleen pyllisteli ikkunassa minun kävi surku pilata toisen ilo ja ympäri kääntymättä peruutin takaisin Tommin selän taakse.
   ”KRÖHH kattelin tässä kelloja…”, hänen äänessään oli samaa pultsarispedeä kuin aina silloin kun hän oli mielestään erityisen ovela tai vitsikäs.
Minä kävelin hänen perässään kohti Kotipizzaa. En kyennyt kävelemään vierellä sillä peittelin täysin pitelemätöntä virnettä joka väänsi naamaani. Olo oli tismalleen sama kuin silloin kun ala-asteella ihastukseni otti minua kädestä. Apua, kohta pussataan! Paitsi että me ei tällä kertaa vain pussailtaisi, me mentäisiin naimisiin! Kävelin ainakin puoli metriä Citymarketin piloille vahatun lattian yläpuolella.

   ”Minulle on sanottu että olen sosiaalisesti lahjakas.”
Sitä hän oli myös minun mielestäni. Kaikenlaisissa pikku mind games -tyyppisissä jutuissa hän oli kuusi askelta edellä, sain sen huomata jos erehdyin millään lailla vilppiin tai minkään asian peittelyyn. Hän oli tietoinen psykologiasta ja sekä päätteli että vaistosi kaikenlaiset asetelmat kuin biologinen tietokone. Tässä kannattaa ottaa totuudellinen ja vesiselvä linja, ajattelin jo alussa.
Siitä huolimatta että hän osasi olla hurmaava, ei salonkikelpoisuus ollut lainkaan osa sitä. Hän käyttäytyi useimmin yhtä tahdikkaasti kuin Kaunottaren ja Hirviön pedoksi lumottu prinssi. Ja jos se ei kelvannut niin sitten sopii olla ilman. Hän ei juoksentele kenenkään perässä. Ei se mitään, minä olen aina samaistunut Bellen hahmoon. Olen taipuvainen näkemään hyvää ihmisissä ja vastoin omaa näennäistä parastani käyttäydyn sen mukaisesti. Käytin jo ällöttävää sanaa ’prinssi’, joten voin yhtä hyvin jatkaa epätavallisen siirappisesti: Minusta kohtaus jossa Belle hoitaa susien raateleman Hirviön haavoja on ehkä elokuvahistorian romanttisin.
  ”Minua saisi muutenkin vähän paapoa”, Tommi kerran valitti viestissään kurjana ja tuli vedonneeksi suoraan hoivaviettiini. Akilleen kantapää oli katkennut.

   ”Voidaanko halia?”
Näytti hupaisalta kun iso mies oli kokonaan kääretorttuna peitossaan, kuin kaksimetrinen taapero. Minä pukkasin kääretortun viereen ja sain vastalahjaksi lämpimän sylin. Edellisenä yönä olin saanut tuntea hänen suuren vartensa kun aamuyön koleassa minut suljettiin pikkulusikaksi karhunkäpälillä.
  ”Kourinko sua traumaattisesti yöllä?”
”Et yhtään traumaattisesti. Mulla oli vähän kylmäkin kun tohon ihan nurkkaan vetää.” Harkitsin sanojani sillä en halunnut arvostella hänen rakennustaitojaan.
”Joo kyllä mä sen ihan kunnolla eristin, mutta se nurkka on vuosien saatossa viilentynyt. Jos koitat kädellä siitä ikkunan vierestä niin siihen ei vedä yhtään, kun taas tossa nurkassa tuulee.”
Pitelin kädellä nurkkaa. Tosiaan.
”Kukas tästä on eristeet syönyt?”
”En tiä, joku paikallinen pultsari-Pena varmaan. Asuu siellä seinässä.”
Hekottelimme ja suukottelimme. Mistään ikävästä ei ollut muistiakaan.

   ”Hei älä astu siihen!”
Suuri rupikonna möllötti keväisellä polulla järven rannassa. Tommi kumma kyllä pysähtyi kehotuksesta. Minä kyykistyin ihailemaan otusta. Minulla oli vielä talvitakki ylläni, vaikka se oli kieltämättä sinä päivänä hieman liioittelua. Saapuessani oli ollut tarpeeksi koleaa ja olin halunnut Tommin näkevän minut sievässä A-linjaisessa takissani vanhan armeijanutun sijaan, vaikka häntä ei omien sanojensa mukaan kiinnostanut pätkääkään muiden vaatteet. Ensi treffeillämme olin varoittanut että tulen kollareissa kun en viitsi matkustaa neljää tuntia suuntaansa tärskyvaatteissa. Vastaus siihen oli ”Tule vaikka juuttisäkissä”.
En vain muista ikinä sattuneen niin että olisin talvitakissa ihaillut konnia. Kaivoin kameran esille ikuistaakseni kevään komean merkin. Konna tunsi arvonsa, se istui leveä suu kohti taivasta kuin aatelinen, ja kameran tullessa esiin se vihdoin liikkui, ikään kuin välttyäkseen paparazzilta.
  ”Mä luulin että sä varoitit mua astumasta koiran, kautta hevosen paskaan.” Ahaa, siksi hän pysähtyi. Kenkiä ei sovi pilata.
Tommikin kyykistyi kuvaamaan räpyläkuninkaallista. Hänelle otus suorastaan poseerasi, siinä missä se loikki minua karkuun.
”Onhan tää nyt kevään merkki. Mulla on paska puhelin ja harmittaa että en saanut hyvää kuvaa tuosta.”
”Joo, mulla on kevättä rinnassa”, Tommi sanoi hienoine kuvinensa vailla pienintäkään aikomusta jakaa niitä kanssani, samalla kun näin hänen valikoivan oikean kuvan lähettääkseen sen jollekulle toiselle.

Kumpaakohan minun kannattaisi suudella ensin, Hirviötä vai sammakkoa?

   Kun katselin ulos osaston ikkunasta, Tommin kummitus lipui astraaliverhon läpi viereeni.
”Onko sulla hautapaikat myös meidän lapsille?”
”Mitä… ihmettä?” En jaksanut lääketokkurani läpi alkaa tutkiskella millä teräaseella minua tällä kertaa sohittiin.
”Nimet olit ainakin varmaan valinnut, ne jotka niissä pienissä kivissä lukee.”
”No en ollut.”
Vitutti ja itketti niin että paukautin pääni lasiin ja annoin mennä.

 

 

 

 

 

 

   Joku voisi ihmetellä miksi kirjoitan menneistä, enkä päiväkirjaa nykyisyydestä. Minulla on tarve purkaa se mitä minulle on tapahtunut, jotenkin muotoilla esille se veistos joka kätkeytyy kivipaateen. Muuten en kykene edes alkeellisesti selittämään nykyisiä mielenliikkeitäni tai sitä miksi toimin kuten toimin. Kaikki se mistä kirjoitan on vaikuttanut minuun solutasolla. Minulle on ihmisenä tapahtunut se sama kun Microsoft pakotti Windows 10:n joka koneeseen, minullakin on uusi ja vikainen käyttöjärjestelmä jonka polkimia ja namiskoja en yhtään hallitse.
Ennen kaikkea minun on kirjoitettava nyt kun vihdoin kykenen, ja vielä kun muistan. Se auttaa minua tarkastelemaan etäämmältä, uudelleen ja objektiivisemmin sellaisia asioita jotka ovat pitkään poukkoilleet ja sinkoilleet sisälläni kuin ohjukset, aiheuttaen mittaamatonta vahinkoa arvoesineille.
  Entäs ihmiset joista kirjoitan? Mitä he ajattelevat?
Vaikka tämän blogin nimi on ’Yes, This Song Is About You’, tämä on tarina minusta. Ei ”Tommista”. Koska hän on siirtynyt pysyvästi muistoihin, hän lakkaa olemasta henkilöhahmo minun kirjoituksissani jahka saan tämän luvun elämästäni lueteltua. Minun tarinassani nykyhetkellä hän esiintyy enää vain kummituksena, eikä hän tule näitä tekstejä ikinä lukemaan. Ainoa henkilö joka näistä teksteistä voidaan mahdollisesti tunnistaa olen minä itse. Tämä on minun tarinani ja sellaisena sen kerron.

Toivotan kaikille rauhaisaa joulua ja onnellista uutta vuotta.
GLORIA IN EXCELSIS DEO

 

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.