Puolusta meitä taistelussa, ja ole suojanamme - OSA VII

 

 

  ”Milloin minä saan tulla taas kylään?”
Franceska oli alkanut kysellä kylään pääsystä vasta sen jälkeen kun minä kotiuduin osastohoidosta. Emme ennen sitä juurikaan tavanneet vapaa-ajalla. Tunnistin sen aidoksi laupeudenteoksi, sairasta ei jätetty yksin. Ei minua varmasti ollut tarkoitus jättää osastollakaan yksin, mutta sairaala oli hankalien kulkuyhteyksien päässä eikä monellakaan tutulla kirkolta ollut autoa. Mutta siinä missä minä olin silloin ollut eristettynä olinpaikkani vuoksi, nyt en vain yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan ulkosalla. Useimpina päivinä pääsin hädin tuskin sängystä, olisi ollut ehdottomasti ylimääräinen vaiva vetää pataan jokaisen nurkan takana lymyileviä vihulaisia. Maisema pyöri iljettävästi säkkärää jos sitä katsoi liian pitkään. Otin tarpeeksi lääkkeitä jotta kykenin alkueliötä monimutkaisempaan vuorovaikuttamiseen.
  ”Me mennääääään kuule ssssseikkailulle!”
”Aaa, minne on matka?” Franceskan pokka piti erinomaisesti. Hän ei ollut osana pitkää päiväänsä tolkuttoman vieteriukon seurassa matkalla ties mihin, vaan vastaili kuten missä tahansa kohteliaassa seurassa.
En minä ollut kauas aikonut – postin saapumisilmoitus oli kilissyt aamulla. Olisin luultavasti päässyt laatikolle asti yksinkin, mutta vasta hämärässä ja se on kesällä lyhyt aikaikkuna.
”Se ussssskomattoman kaunis risti – se jonka näytin sulle kuvassa – se on saapunut! Hassua että se tuli just nyt, kun säkin tulit.” Hymyilin tämän varmasti merkityksellisen yhteensattumuksen johdosta.
Olin mielestäni tehnyt ihan hurjan hyvät kaupat.  Pitkän etsiskelyn jälkeenkään en ollut löytänyt seinälle kaunista ristiä. Lähes kaikki olivat jollain tapaa korneja, paitsi jotkut antiikkiset joista olisi saanut pulittaa rutkasti enemmän kuin 30 hopearahaa. Sitten minulle kävi aivan satumaisen hyvä tuuri: tapasin miehen johon yritin epätoivoisesti tehdä vaikutusta meemien avulla. Täysin tuloksetta, mutta se oli johtanut minut pinterestin kaninkoloihin ja siellä edes minun mainoksenestoni ei kyennyt torjumaan tarjouksia. Että alle viisikymppisellä saisi seinälleen hurjan kauniin puisen ristin, jossa keskiöön kaiverrettu arkkienkeli Pyhä Mikael suolesti Paholaista.
”En voi tiedätkö uskoa että niin edullisesti saa kauniin puisen rissssstin”, minä taivutin Franceskalle käsistäni ristinmuotoisen merkin ja näytin hänelle puhelimestani miten nykyään pitää olla tällainen sovellus jotta paketit saa ulos automaatista. Jostain syystä minä puhun muille katolilaisille kuin heidät olisi herätetty nykyaikaan jostain ensimmäisen puukirkon ja Martti Lutherin väliltä, joka tapauksessa rutkasti ennen radioiden yleistymistä.
”Se oli kyllä TOSI kau…”
”JOO!!! Siisssss se teema että se on juuri Mikael! Kun hän on minulle niin kovin tärkeä, minulla on se rukouskin kaikilla kielillä kuin niitä vain löytyy siis siinä peilissä kyllläsinä olett sen nähnyt. Kaikilla kielillä, jopa puolaksi! Kuule sinä saat avata tämän.” Olin tarkoittanut sen myös kunniaksi mutta tosiasiassa minua hieman jännitti pidellä teräaseita. Franceska vapautti pahviin, styroksiin ja teippiin käärityn aarteen, ja melkein löimme päämme yhteen sitä tarkastellessamme.
”No, puuta tämä ei ainakaan ole.”
Messingistä valettu mötikkä pyöri käsissämme kun yritimme katsoa sen yksityiskohtia eri valossa. Arkkienkeli Mikaelin keihäs oli taipunut kuin kumiletku, ja hän itse näytti väärässä järjestyksessä kootulta Ikean lampulta. Minä näytin pettyneeltä, ehkä jopa murheelliselta.
”On se minusta silti valtavan hieno.”

   Isä Peterille en olisi ikinä kehdannut puhua kuin hän olisi keskiajalta, tai muutenkaan aliarvioiden. Itse asiassa minulla ei ollut aluksi aavistustakaan siitä miten papeille puhutaan, tai että he pitivät farkkuja ja t-paitoja vaikka olivat munkkiveljiä. Tai että he olivat munkkiveljiä. Kun tapasin isä Peterin ensimmäistä kertaa, olimme sopineet asiasta sähköpostilla. Minä en elinikäisenä pakanana tiennyt sitäkään että papeilla on sähköposteja, paitsi ehkä varmaan joillain vapaiden suuntien kitarapastoreilla, ja heilläkin luultavasti vain imagon vuoksi. Sekin oli perin uutta, että Suomen kaltaisessa luterilais-sekulaarimaassa oli katolinen kirkko. Meidän omamme oli niin vaatimattomasti mainostettu että kävelin siitä kahdesti ohi ensimmäisellä kerralla. Sakea loskapyry teki osansa hermoilun ja sen lisäksi, että olin matkalla kaatunut isoimpaan jäälammikkoon. En ollut yhtään varma että olin edes oikeassa paikassa kun ketään ei näkynyt kymmenen minuuttia yli sovitun tapaamisajan. Istuin pilkkopimeässä kirkossa vettä valuvana ja aloin ajatella synkkiä. Tämä oli varmasti näkynä hillittömän hauska, sillä sakristosta kirkkoon astellut isä Peter alkoi minut nähdessään nauraa makeasti.
   En tiedä olinko kauhean erilainen näky siitä kun ensi kerran tapasimme, nyt kun istuin huoneessani osastolla. Minulla oli ylläni talon puolesta saatu pyjama, enkä ollut tiennyt vierailijan tulosta etukäteen. Olin esittänyt toiveen että saisin ripittäytyä, mutta tämän kokoisessa seurakunnassa, joka ylettyy aina Ahvenanmaalle asti ja jolla on vain yksi kirkkoherra, en odottanut häntä vieraaksi. Mutta sellainen hän on – paimen ja palvelija. Hän on iso mies ja yhtä iso persoonallisuus, ja monet seurakunnassa kainostelevat juttusille menoa. Minun kaltaiselleni paukapäälle hänen suora tyylinsä sopii erinomaisesti, mutta hän on itsekin huomioinut että moni asioi mieluiten rauhallisemman kappalaisemme kanssa. Nyt tosin sain ehkä hieman kyllikseni läksytystä – ”Jonkun pojanko takia sinä olet täällä?!” – mutta hänen lohdulliset sanansa olivat verrattomia kuten aina. Tuolloin sain ensimmäisen ristin joka minulla on ikinä roikkunut seinällä.
”Onko sinulla vielä tällaista? Se on Pyhän Benedictuksen risti. Sen merkitys on monisyinen, voit lukea sitten wikipediasta.”
Pikkuinen risti oli saman muotoinen kuin Maltanristi, mutta siinä oli keskellä Pyhän Benedictuksen medaljonki kauniina upotteena. Minä asettelin sen yöpöydälleni ruusukon ja pienen Madonna-aiheisen ruusukkopussin viereen, molemmat olin saanut Kaisalta hänen koronapäiseltä matkaltaan Bysanttiin – hän ei vielä tuolloin pitänyt katolilaisuudesta joten lahjat olivat erityisiä. Siinä ne olivat vieretysten, ystäviltäni ja tukijoiltani saamani muistutukset siitä kenelle melkein riistämäni henki kuului. En kai voinut muuta kuin kokea nöyryyttä katsellessani niitä valojen sammuttamisen aikaan. Isä Peter oli tosin unohtanut mainita että hänen tuomansa ristin laipiot oli maalattu pimeässä loistavalla maalilla, joten ensimmäinen valojen sammutus oli vakuuttaa minut siitä että olisi aiheellista soitella Vatikaaniin.

  ”Kyllä sä ainakin vaikutat ihan koherentilta…” Ilmielävä Tommi sivusilmäsi minua. Olin pättänyt kertomukseni siitä miten ateisti tulee uskoon. Meidän oli siirryttävä sängyn ja etupihan väliä asiaa selvitellessämme. ”Mitä mieltä olet sitten siitä että on muitakin uskontoja? Entä Leviathan?”
”ÄÄÄÄÄÄ No tietty tää kaikki kuulostaa uskottavalta kun selitän tälleen tukka sekaisin, tupakka suussa.”
Tommi imitoi foliohattupultsaria minun riemukseni. Vaikka olimme molemmat haudanvakavia.
”Jos joku viiden vuoden päästä sanonkin… Mun vaimo on katolilainen mystikko. Nytkin varmaan jossain messussa…” Tommi tavoitteli humblebrag-äänensävyä. Minua hämmästytti hänen taipumuksensa miettiä sitä miltä kuulostaa muiden korville, sillä hän niin kovasti ja niin usein vannoi että nimenomaan muiden ihmisten mielipiteet ovat samantekeviä. Huomioni ohi ei myöskään mennyt tuo turvallinen ’viisi vuotta’. Me olisimme voineet päättää mennä naimisiin huomenna tai puolen vuosikymmenen päästä, mutta viiden vuoden päästä olisi jo OK arvioida olevansa naimisissa ilman että se kuulostaisi olettavaiselta.
  ”Täytyiskö sun sitten oikeasti mennä aina ripille jos me tehdään mitään ennen avioliittoa? Siis silleen, kuuleeko isä Peter kaikki yksityiskohdat?”
”Ensinnäkin ei. Ja kunnioittavampi sävy. Sitä paitsi jos me ollaan joka tapauksessa menossa niin miksi täytyy kiirehtiä?”
Minä olin alkanut väsyä jännittämiseen. Ja siihen että Tommi puhui mustaa ja valkoista, kumpaakin vuorotellen. Mutta se mihin en ollut varautunut oli hänen äkillinen toimeliaisuutensa.
”Mä oon tottunut olemaan alasti kotona. Siks meinaan koko ajan vaistomaisesti, vahingossa vetää housut alas.”
”Ei alastomuudessa ole mitään vikaa.”
”No mutta voidaanko halia? Kiva… Kato nyt, sun kyynärpää koski jo! Koske kädellä.”
”No enkä!”
”Tuosta noin, laita takas…” Käsi meni sinne mihin en halunnut, varastin sen takaisin. Minua työnnettiin, kättä revittiin ranteesta niin että oli mennä käsirysyksi.
”No voi nyt..!”
Pihalla kerroin kissalle ettei sen kannattaisi odottaa minua takaisin.

   Minulla on ollut kodissani aivan kummallisen näköinen huonejärjestys siitä asti kun järjestys päässäni pyörähti ylösalaisin. Sillä tavalla sinne epäloogisuuksien keskelle sopii kummallisen hyvin vinoon valettu risti jonka keskiössä on kumipäinen arkkienkeli Mikael. Vaikka hänen keihäänsä on hieman flegmaattinen, se törröttää silti kipeän näköisesti Sielunvihollisen tuskanhuutoon vääntäytyneestä päästä. Minulla on kaikki aikomukset välttää halpoja mainoksia vastaisuudessa, mutta en ole ollenkaan pahoillani tästä pikku verotuksesta olemattomaan tiliini. Olen tehnyt kalliimpiakin virheitä, siitä se on hyvä muistutus. Joskus myydään komeita puuristejä markan vaivalla, joskus on kompastuttavan mukavia maalaismiehiä markkinoilla. Naisen on hyvä erehtyä joskus, vaan ei kaiken aikaa. Kunhan sen tekee joka kerta puhtaasta sydämestä. ’Quis ut Deus?’ Kuka on Jumalan kaltainen? Se on Mikaelin nimen suora käännös, ja niin lukee hänen kilvessään seinälläni. En minä ainakaan.

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.