Vararengas - OSA VI

   On raskasta herätä kummituksen viereltä aamuisin. Olen unimaailmoissa saanut suloisen unohduksen, painajaistodellisuuksissa jotka syövät hänetkin alleen. Mutta aamulla kun sätkin hereille, se makaa siinä kuin levoton kivi. Tule, laita kätesi leveän selkäni yli ja herätä minutkin. Sormenpäitä kihelmöi.
Tatuoinnit ovat poissa. Onko niin että muste ei selviydy seuraavaan olemassaolon asteelle, muistikuviin? Kyllä minä muistan sen kun ilmielävä Tommi mankui ettei saa selkätatuointiaan rasvattua, ja minä kehotin ostamaan teleskooppivartisen telan Puuilosta. Mutta kummituksen selkä on sileä, iho kuin kuutamolapsella, syntynyt harmaasta kalliosta ja himmeästä valosta. Minä haluan painaa leukani sitä vasten, mutta tiedän ettei se lämmitä. Jäisin tuntemuksen puutteesta hämilläni vain makaamaan liian pitkäksi aikaa, ja jos makaa aloillaan, muuttuu itsekin kiveksi.

   ”Mulla on vähän ikävä sua.”
Tällainen viestin lopetus ei ollut tyypillistä. Jos on mahdollista kuluttaa teksti silmillään, lukea se puhki, niin se viesti on varmasti enää haalistunut riepu. Minä riemuitsin niin paljon siitä että ilmielävä Tommi ikävöi minua, että imin voimaa noista viidestä sanasta aina uudestaan. Taittelin puhelimen kotelon kiinni ja painoin Xiaomin-rämän rintaani vasten ja ajattelin tulevaisuutta. Siellä minä virkkaan isoäidinneliöistä peittoja Tommin rakentamassa mökissä. Meidän viides jälkeläisemme – yllätyslahja ja iltatähti, vilistää jaloissa ja vetää kissaa hännästä.
   Minä en siihen aikaan voinut kovin hyvin. Olin alkanut tutista, ja se huolestutti minua. Kun minun piti töissä laskea kolikoita, ne vierivät minne sattui, sillä käteni heiluivat siksakkia ja nykivät kuin niissä olisi eri asetukset kuin ohjauspaneelilla. Myös muut osat käyttäytyivät huonosti: 1,0 haukankatseeni oli vaihdettu kaihisiin mummonsilmiin, en nähnyt välillä edes tutisevia käsiäni. Vasta sitten myönsin jonkin olevan vialla kun kotiin tullessani jalat muuttuivat hyytelöksi ja lysähdin takki päällä eteisen lipaston viereen ihmettelemään. Lääkärin diagnoosi oli uupumus. Pomo, esimies, työkaverit ja ilmielävä Tommi määräsivät samaa lääkettä: mene nukkumaan. Pöh. Jos minä saisin nukutuksi, olisin vain puoliksi näin sippi. Sain kuitenkin lyhyen sairasloman ja opamoxeja nukkumiseen.
   Tommi ilahtui kovasti sairaslomasta. Hän eli parasta aikaansa aamupäivisin, ja joka kerta kun hän kysyi: ”Voinko soittaa?”, se tapahtui keskellä työpäivääni. Ja aina pettymys kun ei voinut. En tiedä miksi hän niin teki, sillä olin sanonut käyväni töissä. Ei muistanut? Ymmärtänyt? Välittänyt? Uskonut?! No mutta nythän se ongelma oli mukavasti ratkennut, kun minä makasin raatona kotona. Kuolleena kalana.
Saapuva videopuhelu.
”Moi… MITÄ VITTUA, SÄHÄN OLET IHAN RÄJÄHTÄNYT!”
Katsoin itseäni puhelimen kamerasta. Näky oli surkea: minulla oli yön kauhut kärsinyt nuttura meikittömän pärstän päällä keikkumassa, ja yöpaidan virkaa toimitti elämää nähnyt paituli joka Franceskan mielestä sai minut näyttämään fransiskaanimunkilta.
”Öhh joo, sori. Oon vähän väsynyt…”
Tommi otti kaiken irti minun sairaslomastani. Hän soitteli ensin jutellakseen niitä näitä, mutta pääsi lopulta itse aiheeseen. Kiperimmät haastattelut alkoivat aina sanoilla: ”Tää ei oo mikään haastattelu”. Miten olen ajatellut meidän yhteisen asumisen? Millä menopelillä saa tavarat Turusta Villiin Länteen? Kuinka etäällä on lähin katolinen messu? Kun se on sinulle tärkeä! Missä vaiheessa mennään naimisiin? Onko sopivaa laittaa se sinne ennen avioliittoa? Entä ehkäisy? Lapsiakin tehdään niin ei kai tartte. Oletko ajatellut tätä kaikkea!
”Mulla on sellainen… pehmeä, lämmin kohta. Tässä näin”. Tommi ruksi paljasta rintaansa. Hän yskiskeli sanat ulos.
”Ja alkanut olla ikävä sua. Tiedätkö?” Se tuli yhtä vaikean kuuloisesti. Hän halusi että tiedän tässä olevan pikku hiljaa tosi kyseessä. Minä kiemurtelin jokaisen kysymyksen kohdalla. Vaikka minulla oli niihin kaikkiin selkeä vastaus, pelkäsin reaktiota joka kerta. Tämä on tärkeää, ja minä operoin puuropään voimalla. Menossa on täydellinen aivojen perunamuusiutuminen, ja mahdollinen tuleva aviomieheni haluaa tietää onko meistä tähän kaikkeen ja millä eväillä.
”En tiedä onko vähän epäreilua kun olet tuossa tilassa”
”Ehähöh, eikun kysy vain, tai siis sano vain. Minä yritän.” Ei auttanut yrittää, olin mennyttä.

   Minulla on tapana ratkaista asiat hikiliikunnalla. Tai ei varsinaisesti ratkaista, ainoastaan taittaa niiden aiheuttamien ylivoimaisten tunnetilojen selkä. Isoisältä saatu vanha Tunturi – tuttavallisemmin ’pappa-Tunturi’ – on palvellut siinä asiassa enemmän kuin uskollisesti. Sillä pyörällä ei voinut polkea kuin paikallaan, mutta pienen kotini eteisessä, olohuoneessa ja jopa keittiössä on pyöräilty satoja, ellei tuhansia kilometrejä. Aamuisin ajoin ensitöiksi painajaisia pakoon, iltaisin päivän mörköjä. Mutta nyt mikään kilometrimäärä ei tuntunut auttavan. Sen pyörän ruostetahraiset polkimet ovat kuulleet monta purkausta, mutta mikään ei ollut siihen asti sen veroinen kuin Tommin äkillinen poistuminen näyttämöltä.
Sen sijaan että olisin noussut pyörän päältä vähän kevyempänä, lysähdin keittiön lattialle vedenhakureissulla. Hyytelöjalat olivat palanneet koston kera. Istuin siinä maalia kaipaavaa seinää vasten ja tuijotin tiskialtaan reunaa tajuamattomana, mykistettynä.
Mihin tarkoitukseen minä nyt virkkaisin isoäidinneliöitä? Mihin haaveilen painavani pääni kun ainoa vaihtoehto on yksinäinen, kylmä tyyny? Minne kaikki vauvat menevät?
Aivot olivat hernekeittoa, ajatukset sattumia. Vasta pitkän ajan päästä koetin ylös. Vaikka ruumis laittoi vastaan, halusin kipeästi jättää ajatukset lattialle. Minä kampesin, kampesin vimmatusti, ja minä pääsin ylös! Mutta miten minä pääsen yli?

   ”Miten sinä muka voit olla uupunut?” Osaston ainoa mieshoitaja oli kaksi metriä pitkä ja keskustelu hänen kanssaan oli aina jotenkin vaivaannuttavaa.
”Sinähän hölkkäät joka päivä.”
Hän ei millään hahmottanut, vaikka koitin selittää, että liikunta on minulle tunteiden hallinnan väline. Olin esittänyt toivomuksen pääsystä alakerran kuntosalille edes kerran päivässä, mutta kuulemma hoitajat olivat niin kiireisiä, ettei kukaan päässyt valvomaan minua puoleksi tunniksi yhden päivän aikana. Ulkoilla sain kuitenkin ilman valvontaa, joten keksin hölkkäämisen, vaikka runnellut polveni huusivat äitiä joka askeleella. Kaipasin pappa-pyörääni aivan hirveästi, ja joka kerta kun palasin lenkiltäni katselin katkerana kahvihuoneessa maleksivaa hoitajalaumaa. He näyttivät stock image -hahmoilta valkoisissa takeissaan, heittivät päänsä taakse ja nauroivat raikuen jollekin tyhjänaikaiselle jutulle. Minä hiivin ikkunan ali kuin kissa ja tuijotin valkotakki-ihmisiä keljusti.
Osaston kuntosali oli kuitenkin olemassa. Olin päässyt sinne yhden kerran katsomaankin, mukava hoitaja – ainoa joka siihen mennessä oli vastuuvuorollaan tullut katsomaan minua – vei minut suuren satavuotiaan rakennuksen kellariin, jossa sain pyöräillä kaksikymmentä minuuttia ja nostella hieman käsipainoja. Minä hymyilin ja poljin, ikkunasta paistoi keväinen aurinko ja kiljuvista ajatuksista tehty pääni armahti minua liikunnan ajaksi.
   ”Miten kaukana se Prisma on? Mulla olis tarve ostaa edes hoitoaine kun tää hamppukasa käy silmille.”
”On sinne jokunen kilometri. Mutta kun sinä et saa poistua sairaalan alueelta.”
”Täh? Mä oon hölkännyt joka päivä Shellille ostamaan karkkia. Ja sinne outlet-putiikkiin jossa myydään Finlaysonin pyyhkeitä ja dödöstä saa maksaa kympin.”
”Ooho. No ei ihme että siinä kestää aina tunti… Tuota, jos sinä olet jo kerran sinne asti lenkkeillyt eikä mitään ole kerran sattunut niin ei sille enää mitään voi. Mutta vastaisuudessa muistat ettei tästä poistuta. Olet ikään kuin meidän vastuulla.”
”Joo.”
   Kaisa soitti kun olin virunut viikon nunnakammiossani. ”Kiva kun tuut, ajatko mut Prismaan?”

   Kaisaa ei yhtään haitannut minun lääkepäinen pälpätykseni. Istuin pyörien hänen autossaan kuin kolmivuotias, kääntelin päätäni ihmetellen kumpuista maalaismaisemaa, peltoja ja metsiä, ja sitä vasta ihmettelinkin kun tulimme vihdoin taajamaan.
”Tää on näin kaukana! Mun ois tarvinnu juosta ihan hiton lujaa että olisin ehtinyt tunnissa!”
”Et sä olis ehtinyt tänne astikaan.”
Parkkipaikalla tajusin että minua vähän pelotti. Kauppakeskus oli valtava keko, jonka ympärillä ihmiset vilisivät kuin muurahaisvirrat. Temesta ja litium eivät yhteisvoiminkaan tehneet juuri mitään ahdistukselle. Jälkimmäinen sai näköni tuplaamaan asioita ja tuntui halkaisevan pääni kuin kirveen terä. Keskityin siihen että Kaisa oli vieressä ja teeskentelin että minua ei vähääkään jännitä. Laitoin silti valtavat aurinkolasini naaman suojaksi, hämärtämään leveää maisemaa ja ihmisten ilmeitä.
   Näytimme varmasti molemmat osaston karkulaisilta kun hypimme ja hihkuimme hyllyjen välissä, mutta ainakaan minä en voinut olla riemuitsematta hetkestä vapautta, ja jälleennäkemisestä, jonka koittaminen oli kestänyt aivan liian kauan. Hölmöä että se oli vaatinut niin karmean tapahtumaketjun. Nyt minulla oli kuitenkin jälleen korvaamaton rikostoveri. Ja täysin jäljittelemätön. Ostimme raejuustoa, herkkuleikkeleitä, salaattiaterioita ja minun hamppuhiuksilleni hoitoainetta. Kaupan jälkeen ehdotin että karkaisimme kuin Thelma ja Louise, mutta kesken eksymisen minä sain niin stressaavan puhelun että aloin vollottaa. Kaisa ajoi minut sairaalan parkkipaikalle, missä nökötimme pitkään ukkosmyrskyn tuoman sateen paiskoessa auton kattoa.

   Pappa-Tunturin polkimet tuntuvat jämäköiltä jalkojen alla, vaikka ne ovat nähneet niin paljon elämää. Sen satulassa sulattelen aivojeni sekametelisoppaa, sekä kauhujen kesän aiheuttamaa kummallisen muotoista vararengasta, joka saa minut tuntemaan oloni kuvottavaksi. Minä huristan eteisen nurkassa menemään hartaammalla arvostuksella kuin ikinä! Tässä vaiheessa nakkelisin pienillä kivillä sitä joka uskaltaa edes ehdottaa polvia ulvottavaa hölkkälenkkiä, minun uskollista valkeaa ratsuani ei voita mikään. Se voi näyttää ruosteiselta, mutta se johtuu ainoastaan siitä että se on ruosteessa. Toimivaa peliä ei sovi aliarvioida iän tai koettujen kolhujen perusteella.
   Osaan nyt jo olla hiukan kiitollinen siitä etten itse ole sängyssäni nukkuva kummitus, mutta läheltä se piti.

 

                                                   

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.