Lahjaton Joulu - muisteloita OSA I

”Siis ihan tosi ruma tikkitakki”, kuului yllättäen vierestäni.
Laskin pitelemäni armeijanvihreän takin hihan kädestäni.
”En mä sillä että ostaisin, väri vain veti puoleensa.”
”Niin joo kun sä olet tollainen väsynyt veteraani”, Tommin kummitus veti pitkän henkosen käärimästään sätkästä ja katseli Citymarketin harmaita käytäviä sieraimet halveksunnasta levinneinä.
”En usko että täällä saa tupakoida.”
”Ensinnäkin olen addikti, ja toiseksi olen sinun sekapäisen mielikuvituksesi tuotos.”
En tosiaan tiennyt mitä säännöissä sanottaisiin astraalitason tupakansavusta, mutta silti se että Tommin kummitus veteli savuja kiusasi minua. Vilkuilin ympärilleni henkilökunnan tai vartijoiden varalta.
”Ei taida edes Black Fridayn aleriehassa olla sulle miehiä myynnissä. Vaikka alennuskama alkaa varmaan jo kelvata kun et ole missään parhaassa synnyttäjän iässä.”
Mieleni teki lyödä niin lujaa kuin lähtisi, mutta se vasta olisi voinut herättää niiden vartijoidenkin mielenkiinnon kun tukka sekaisin kulkeva puhkiväsynyt nainen kamppailee ilman kanssa takkirekkien välissä. Sitä paitsi Tommin kummitus hävisi omille sanoilleen käkättäen.

Tyypillistä. Noin hän teki ilmielävänäkin. En ole keksinyt muuta sanaa erottamaan sitä aikaa – menyttä – nykytilasta, mutta tietäen sen olevan oleellista käytän sanoja ’kummitus’ ja ’ilmielävä’. Näin on olemassa kaksi eri Tommia. Se on tärkeää paitsi järkeni kannalta, myös hänen muistonsa säilymisen kannalta. Minun on muistettava millainen hän todellisuudessa oli jotta voin lopulta saada rauhan ja jatkaa elämääni. Ainakin vielä toistaiseksi minulle kummitellaan.

Jouluinen marketti hyrisi ja suhisi. Värit poksahtelivat kuplina näkökentän laidoilla, ja keskellä laahasi kahisevien talvivaatteiden jono kärrynpyörien taustanauhaa vasten. En ollut voinut hyvin enkä ollut voinut sille mitään. Lyricaa oli mennyt ensin kaksi, sitten kolme. Kohta neljäs ja viides tabletti ja sitten puolikas opamox. Olin vihdoin päässyt ovesta, päässyt tänne asti missä on ihmisiä, valoja ja ääniä. Hintana oli ollut pikkuinen heitehuimaus, ajoittainen kyvyttömyys kohdistaa katsetta ja täydellinen aivojen perunamuusiutuminen. Vaapuin kahisevan jonon läpi etsien ei-mitään paikassa jossa tuntui olevan kaikkea tarjolla. Olin tullut Citymarketiin vain käyttämään postin palveluja, ja nyt oli tunti aikaa bussin lähtöön enkä aikonut käyttää sitä pakkasessa seisten. Tavaroita oli aseteltu alelaareihin ympäri hallia, niiden yllä kyltit julistivat: BLACK FRIDAY. Tavarat tuntuivat kurottavan häkkimäisten laarien kalterireunojen yli kuin tarttuakseen hihoihin. Minä kielsin niitä arasti.

Hoitaja oli aiemmin päivällä sanonut että jos olo menee taas hirveään suuntaan, oli olemassa sellainen kuin tehostettu avohoito. He olivat kuulemma läheisemmin tekemisissä psykiatrisen osaston kanssa. Ensinnäkin ennen tätä hoitokontaktia olin ollut täysin tietämätön siitä että on avohoito ja erikseen tehostettu avohoito. Sen piirissä olevat ihmiset saivat terapiaa, ja oli kuulemma hyvä asia että minä en moisia tarvinnut. Toiseksi, en ikinä menisi takaisin osastolle, mieluummin pistelisin itseäni kuumilla neuloilla. Mieluummin uisin nokkosmeressä. Mieluummin raastaisin jalkapohjistani kovettumia ja söisin ne.

Kaupassa soivat joululaulut ja ihmisten takkien suhisevat äänet sekoittuivat kammottavasti tarjottavien tavaroiden määrään ja hintalappujen kirottuihin numeroihin, tunsin itseni pakotetuksi juomaan niiden päätä sekoittavan koktailin. Lauluissa toistui paatoksellinen muistelo menneen vuoden päivistä, tämän hetken riemu, ihmisten läheisyyden ilo. Olin päässäni mennyt jo jouluun Tommin kanssa, kenties yhteiseen. Ja jos olisimme viettäneet sen tahoillamme olisimme luultavasti purkaneet toisillemme kaikenlaiset tuntemukset perheenjäsenten sietämisestä, sattumuksista ja filosofoineet kulutuskulttuurista. Ehkä. Tai olisimme suunnitelleet uutta yhteistä joulua, jossa voi samaan peittoon kääriytyneenä purkaa samat asiat. Kaupassa ihmiset olivat yhdessä pareina, perheinä ja ystävinä. Suhisevat takit suhisivat keskinäisen kielen ääniä – ääniä joita eivät takuulla edes huomanneet tuottavansa sillä kanssakäymisen riemu peitti ne alleen. Minä kuulin ne, mahdottoman lujaa.

”Siinä se on!”
Ilmielävä Tommi keskeytti minun puheeni lopun aikojen kapitalismista.
”Mä niin näen sen, että tästä tulee hyvä dynamiikka. Sitten kun päästään sinne niin siitä tulee sellainen GOLDEN POINT”, hän laittoi yhteen peukalon ja etusormen päät korostaakseen pointtiaan ja työnsi merkin lähelle nenääni jotta saisi täyden huomioni.
”Näen että nimenomaan sun kanssa voisin ihmetellä universumia koko loppuelämäni.”
Istuimme hänen töllissään joka sijaitsi pikkukaupungin rauhassa. Se oli satavuotias torppa jonka hän oli yksin ’perinnerakentamalla’ tehnyt asuinkelpoiseksi. Olin ollut siellä ensimmäistä kertaa yötä ja aamulla ennen retkelle lähtöä filosofoimme yhteiskunnasta ja sen tilasta. Tommi kyykki uunin edessä laitettuaan sinne pesällisen puita, jotta meillä olisi lämmin vielä palatessammekin. Tunsin siinä hetkessä että yhdessä meillä tulisi olemaan lämmin muutenkin. Koko loppuelämämme?

Hyhmäinen viima viilsi minua kun tartuin leipäpussiin.
”Mä söisin kaiken.”
”Mmmitäh?”
Tommin kummitus yllätti minut jälleen, juuri kun olin valitsemassa leipää joka sopisi vähiten kamalasti minun ei-leipää-tai-muita-hiilareita -diettiini.
Olin joskus tarjoutunut tuomaan hänelle hävikkileipää silloiselta työpaikaltani, koska uskoin hänen toisena punk-henkisenä ihmisenä arvostavan sellaista. Hän sanoi vain että ei kannata tuoda mitään sillä se harmittaisi. Miten niin harmittaisi? No kun syön kaiken kun olen porsas ja ryökäle!
Tommi treenasi paljon. Ja oli neuroottinen kaloreiden, makrojen ja muiden suhteen. Ollut jossain painonnostohommeleissa parhaimmistoa ja minä en tiedä siitä hevonkukkuakaan. Mutta se sopi omiin neurooseihini. Laihdutin, kuntoilin ja vahdin jokaista kaloria. Silti vein hänelle lahjaksi leipää. Nyt se sama leipäpussi kädessäni laukaisi Tommin kummituksen. Porsas ja ryökäle, syö kaiken. Minun päivänikin.

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.