Hyvästi Suden Vuosi - OSA IV

 

   Kaikkialla lojuu roskapusseja, enkä ole oikein varma haluanko luopua niiden sisällöistä. En pysty hoputtamaan itseäni joten annan niiden olla, samalla kun kaivelen lisää tavaraa jonka pois heittämisestä voin tuskailla ja vääntää. Olin astellut tämän suuren hyllyvaltakunnan eteen varmana siitä että viskaisin kaikki tavarat jätesäkkiin kahdella kädenpyyhkäisyllä, ravistaisin irti kaiken kuin mädät hedelmät puusta. Mutta tässä istun lattialla, voimattomana hylkäämään esineitä, jotka käsissäni muuttuvat muistikuviksi. Minulle on useasti naurettu kun kotiini tullaan ensimmäistä kertaa: ”Onko sulla vielä VHS-kasetteja??”
Mutta missä joku näkee päiväyksensä ohittaneen tallennusmetodin, minä näen ystävän. Tässäkin on äidin käsialaa. Pitelen käsissäni kasettia jossa lukee ’PRITTY WOMAN’. Englanti ei ollut hänen vahvuutensa.
   Missään ei ole opetettu mitä tehdä sen jälkeen kun epäonnistuu lopettamaan elämänsä. Osaston jälkeen minua roikutettiin kolme ja puoli kuukautta ilman hoitokontaktia. Avohoidon piti ottaa yhteyttä kirjeitse niin pian kuin mahdollista, ihan parin viikon sisällä, mutta postiluukusta tippui vain mainoksia ja pari karhukirjettä. Avasin varmuuden vuoksi ikkunat, jos heillä olisi näiden leikkausten aikaan käytössään vain kirjekyyhky.
Minulla oli sattumalta puhelinaika oman tk-lääkärini kanssa juuri niihin aikoihin kun viruin kotona säästellen kahta diapamia jotka olin saanut mukaani osaston lääkärin armeliaisuudesta. Tk-lääkäri ei meinannut uskoa kuulemaansa ja alkoi nakella minua Opamoxeilla hengenpitimiksi. Hän kehotti soittamaan yksikköön johon lähete laitettiin. Onko niillä ihan puhelinkin? En sanonut sitä lääkärille.
Ei niillä ollut. Ainakaan päätellen siitä että nettisivuilla ilmoitetut kaksi numeroa herjasivat eioota. Taas odottelua. Tk-lääkäri soitti viikon päästä sillä halusi varmistaa että olin päässyt hoidon pariin. Aloin vollottaa, mikä tuotti sen tuloksen että lääkäri käytti omia kontaktejaan kysyäkseen tilannetta. ”Yhteyshenkilöni sanoi ettei sellaista lähetettä ole saapunut, mutta hän lupasi selvittää asiaa”
”Kii-nyyh-toos”
Vihdoin, kahden kuukauden kotona virumisen jälkeen psyk. sairaanhoitaja soitti. Hyviä uutisia! Kuukauden ja kahden viikon päästä näet lääkärin!

   Se ei ollut ainoa osuus joka vaatii opastusta. Mitä nyt sanon ihmisille? Miten kohtaan heidät, jotka tietävät? Entä heidät jotka eivät tiedä? Onko minulla velvollisuus kertoa miksi tärisen ja tutisen? Lukeeko minulla otsassa mitä olen tehnyt, missä olen ollut? Entä… Miten eletään tästä eteenpäin, kun kaikki mikä oli on loppu ja kaikki mitä pitäisi olla on luotava tyhjästä? Ilman taikasauvaa. Tai edes risua.

   Kaverit jotka tiesivät kutsuivat minut uudenvuodenjuhliin. Sinne tulisi ainoastaan parikymmentä läheisintä ystävää, joten ei minkään sortin haaste kryptan vartijalle. Päätin että puoli vuotta oli tarpeeksi pitkä aika, tarpeeksi sekapäisyyttä ja tarpeeksi itkua, raivoa, rimpuilua ja puskemista. Kykenisin olemaan sosiaalinen. Kykenin sentään tuottamaan puhetta samalla kun kävelen. Pregabaliini tosin tekee molemmat haasteellisiksi, mutta haluan uskoa olevani ihan viihdyttävä Jack Sparrow-versiona. Vaikka pysyn useimmiten alle määrätyn määrän, puheeni sammaltaa ja saatan istua tuolin ohi, mutta minua ei ahdista yhtään.
Siispä päättelin, että jos otan määrätyn määrän olisin suorastaan life of the party. Tai ainakaan minusta ei ollenkaan arvaisi että joka toinen ajatukseni koskee itseni puukottamista henkitorveen jotta pääsisin pois tilanteesta.
Minulla oli silti hurjan ikävä kaikkia, joten otin kutsun vastaan melko liikuttuneena. Sitäkään ei huomannut, sillä lääke suo tasan yhden ilmeen. Olen kuin Owen Wilson poreammeessa.

   Paristakymmenestä läheisimmästä lähtee ääntä kun ne tunkee keskustan kerrostalokaksioon. Minä keskitin kaikki kehäraakin energiani sosiaaliseen ympäristöön. Kyllä, minä ymmärrän kuulemani. Ja vastaan nopeasti ja nauran oikeaan aikaan! Enkös olekin oikea ihminen? Pelataan vaan sananselityspeliä, minä esiinnyn mielelläni!
Neljän ja puolen tunnin huutomelun jälkeen olin jo niin valmis että aloin hoppuilla ulos sillä verukkeella että menisimme katsomaan kaupungin ilotulitusta. Vielä kolme varttia? Eiiii. No nyt on puoli tuntia keskiyöhön, enköhän ala keräillä… Kuljin takki kädessä levottomana.
”Joko sinä lähdet?”, jokainen kysyi vuorollaan.
”Eikö mennä katsomaan raketteja?”
”Ei tässä vielä tarvitse lähteä.”
Tajusin että kaikilla muilla oli yhä mukavaa. Minä olin ainoa surkea. Kadehdin heidän hiprakkaansa ja ramppasin eteisen ja oven väliä kuin hälytystilassa oleva koira. Lopulta, ajallaan, muutkin alkoivat valua ulos.
Alhaalla ilma oli sakeana ruudinkatkusta. Minä vedin sitä silti sisään niin paljon kuin kerralla sain. Ilmaa täynnä leijuin huojentuneena pitkin paukkuvia katuja. Joka puolella oli ilakoivia ihmisiä, suhahtelun saattamia tähtiä ja alas pisaroivaa uutta. Jotain uutta. En ollut uskonut eläväni näkemään jotain uutta, mutta tässä minä saapastelin ystävien keskellä valosateessa, kaikki odottaen seuraavaa alkua. Millainen-ko-han minun… alkuni olisi? Olin yrittänyt rykiä itseäni eloon niin rajusti, niin monin keinoin ja lopputulos oli lakkaamattomasta pinnistelystä huolimatta sama: olin elävöitetty raato. En ollut enää uskaltanut ajatella että on next chapter. Mutta siinä hetkessä olin saanut uutta pontta jostain. On uusia alkuja. Minuun ei enää sattunutkaan niin paljon kuin tavallisesti. Minähän… hengitän?
”Pysähdytään tähän, tästä näkee hyvin”, yksi ystävistä totesi ja me jäimme suuren puun alle katselemaan joen yli. Toinen ystävä panikoi tulevansa ammutuksi, kuten viime vuonna mutta me puhuimme hänet jäämään selvittämään sotatraumansa.
Minuutti vielä. Sitten tämä loppuisi. Sitten tämä helvetinperkeleensysipaskasavottavuosi loppuisi!
                                                           **HYVÄÄÄÄÄ UUTTA VUOTTA**
Tanner tärisi, ja valtavat, tykinlaukauksina ammutut valosuihkut kimposivat korkealle, kunnes räjähtivät suuriksi valaiseviksi kukkasiksi sysipimeälle talvitaivaalle.
”Nyt se loppui!” Minä huusin tietäen että meteli hukuttaisi purkautumiseni. En voinut lopettaa, sitä tuli vielä.
”Nyt se helvetin paska loppui! Hyvästi! Ei tule ikävä vitunvatun runkkarivuosi!!” Kyyneleet sumensivat näköni ja valuivat poskille.
Edessäni seisova nuorimies katsoi hiukan olkansa yli, mutta minä päätin uskoa että hän vain venytteli niskojaan. Laitoin silti korkin purkaukselle.

   Minä lähdin hieman vähin äänin, en aivan hyvästelemättä. En halunnut ystävieni näkevän minun itkeneen, mutta siltä ei voinut välttyä. ”Miksi sinä näytät niin surulliselta?” ”Voi ei miksi itket?” Siinä vaiheessa sitä tuli lisää kun minua halattiin.
”Been a strong year eh? We are stroooong christians!”
Onneksi hän ei kuullut mitä huusin. Tai ymmärtänyt suomea.
Liikuin väkijoukon läpi sukkelasti. Olen aina ollut hyvä pujottelemaan ihmismeressä, lapsena se taito ilahdutti äitiäni, joka seurasi minua kun halusi pois massasta. Nyt suurikokoisempana, Jack Sparrow’n tasapainolla se sujui yhä yllättävän mallikkaasti. Väisteltävien pökkelöiden humalainen arvaamattomuus teki reittien arvioimisesta haasteellisempaa, mutta nautin kun sain kiitää vauhdilla eteenpäin muiden jäädessä taakse. Kaikki jää nyt taakse. Minua itketti yhä, mutta yritin säästellä kyyneliä siinä toivossa että voisin kodin näkymättömissä antaa mennä vapautuneesti. En ollut itkenyt aikoihin, se kanava oli mennyt kokonaan tukkoon jossain vaiheessa, ja nyt olisin halunnut nähdä oliko itku muuttunut katkerasta puhdistavaksi. Pysähdyin keskelle siltaa. Ihmismassa oli hälvennyt ja kiireen tarve haihtunut. Joki näytti sysimustalta velloessaan siltojen välissä, eikä tulosuunnaltani enää ammuttu raketteja. Oli oudonkin hiljaista, vaikka kahta puolta jokea valui solkenaan juhlijoita. Minut on varmaan huudettu kuuroksi. Ajattelin sitä alkua. Sitä oli kutkuttelevaa käännellä varoen, kuin kiveä jonka alta voisi löytyä aarre tai kusiaisia. En uskaltanut ajatella sille muotoja.
Miten tarinat aloitetaan? Minä osaan aloittaa vain keskeltä, enkä ikinä etene järjestyksessä. ’Olipa kerran’ on suosittu saduissa. Millainen satu tämä uusi nyt sitten olisi? Edesmennyt vuosi oli Punahilkan vuosi. Minä olin lopulta surmannut Ison Pahan Suden, mutta millä hinnalla?

   Näitä kasetteja on yksinkertaisesti liikaa. Laitan ne kaikki roskikseen. Onnistun laittamaan 2/3 kasseihin, jotka vien eteiseen. En ollut tiennyt mistä alku aloitetaan, joten päätin aloittaa potkaisemalla menneisyyden mäkeen. Minulla ei ole mitään syytä olla nostalginen minkään asian suhteen. Eihän kukaan ajattele painajaisiakaan kaihoten.
Eteisessä kahisee.

   ”Hei, tää on hieno! Miks sä heität sen pois?”
Tommin kummitus seisoo eteisessä roskapussien vieressä. Hän on valtava ja liian elossa, ei edes leiju kuten aaveiden kuuluu vaan saapastelee laminaatillani. Kaikista karsimistani tavaroista hän pitelee käsissään sitä purnukkaa.
  ”Siks kun sille ei ole enää käyttöä”
”Mihin sillä on ollut käyttöä? Kun ei enää ooooooo”
Laskin jätesäkkirullan käsistäni, suorastaan heitin. En tarvitse tätä enää, en jumalauta tarvitse.
”No jos sinä niin kaipaat sitä tietoa, niin ostin sen sulle. Oli aivan liian aikaista ostella saati antaa lahjoja mutta kun minä näin sen, se näytti sinulta. Ajattelin että vuoden päästä jonain romanttisena ajankohtana paljastaisin millainen hönö olen, antamalla tuon lahjaksi selitysten kera.”
”Selitysten?”
Istuin kenkärapulle jotta leppyisin vähän. Tommin kummitus istui viereeni.
”No tuo komea kultainen puu muistutti minua siitä japanilaisesta tekniikasta, jossa särölle menneet astiat korjataan niin että rikki mennyt kohta kullataan. Jos katsot niin siinä purkin kyljessä on puun muotoinen vaurio. Idea on se että epätäydellisyys hyväksytään, jopa nostetaan arvokkaaksi.”
Kummitus oli hiljaa.
”Ja jos käännät sen niin huomaat että toisella puolella on toinen, pienempi säröpuu.”
”Niin?”
”Niin, se olen minä!”
”Kuulut hoitoon.”
”Olin jo.”
”Silti puhut vielä aaveille.”
”Siitä puheen ollen… Voisit mennä tämän purnukan kanssa samaa matkaa.”
”Ai roskikseen vai? Etkö enää kaipaa minua kuin kissa kuutamoa?”
”En yhtään.”
Olimme hiljaa kilpaa.




Hyvää uutta vuotta

 

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.