Epäelämää - muisteloita osastolta - Osa II

   Tommi otti avioliiton esille jo ensimmäisissä keskusteluissa. Tai ihan ensimmäisenä taisi tulla lapset. ”Olisi hienoa päästä kokemaan vanhemmuus”, hän maalasi tulevaisuuden tauluun. Se taulu oli minulle tyhjä kangas sillä minun suunnitelmani olivat vain hauraita haaveita. Toisen ihmisen siveltimen veto siihen tuntui houkuttelevalta. Elon väristys siinä kohtaa joka oli pitkään piilotellut pelosta toivoa.

Ei kai ollut mitään konkreettiseen näyttöön perustuvaa syytä sille etten luottanut hänen vilpittömyyteensä. Eikä ollut mitään todisteita siitäkään että minulle sanottiin vain se mitä halusin kuulla. Silti jokin vaimea mutta kiihkeä kello kilisi jossain kaukana, aivan ajatusten äärilaidoilla. En saanut siihen näköyhteyttä eikä sen viesti ollut selkeä, mutta hälytystila oli todellinen.

”Vilahtiko tuolla joku kansallispuku?”
Tommi oli käynyt läpi kasallisen kuvia jotka dumppasin Whatsapp-keskusteluun. En ollut halunnut antaa hänelle Facebook-tilini nimeä jotta hän voisi tyydyttää raportoimansa stalkkaushalun, koko tili oli kuollut ja paketoitu mutta täynnä vanhoja jorinoita, haavoja ja sekavuutta. En halunnut sellaista vaikutelmaa näin alussa, etenkin kun koin sen edustavan mennyttä elämää. Nyt olin tasainen, raitis ja töissä, kaikin puolin toipumassa. Keskellä nousukautta siis. Tommin oli tyytyminen vanhoihin kuviin, sellaisten katseluahan hän oli ilmoittanut kaipaavansa. Yhdessä kuvassa minulla oli ylläni tätini ompelema Koivistolaispuku, aivan liian suuri minulle mutta kuvassa sitä seikkaa ei huomannut ollenkaan.
”Joo, tätini aloitti sen ompelun ja minun tehtäväni on kai saattaa työ loppuun. Jonkun pitäisi mennä siinä naimisiin.”
”Vielä ehdit.”

Tommilla oli tapana väläytellä huomioita joiden oletettavasti tiesi osuvan minuun. ”Jos joku tekee sinusta kunniallisen naisen” oli yksi niistä. Sinun kuuluisi mennä naimisiin, sinun olisi hyvä olla naimisissa, huomaatkos että aviomiehen tarpeesi on todellinen. Sitä hän viesti. Sitten oli toinen rypäs viestejä jotka koskivat häntä itseään:
”Kokonaisessa Karstulan puvussa menen vihille! Jos joku huolii.”
”Minä kun en osaa yhtään sisustaa niin olisi hyvä jos joku laittaisi kodin vähemmän masentavaksi.”
”Kätevä emäntä pitäisi haavittaa mahdollisimman pian.”
”Haluaisin Jaffa-keksejä. Ja frouvan.”

Näitä sateli taajaan mutta aina yllättäen. Hänen erittäin akuutti vaimontarpeensa. Välillä kesken keskustelun, pikkuisen flirtin lomassa. Varmuudella silloin kun etääntymisen uhka oli todellinen, ja minä tunnuin uiskentelevan ulos katiskasta.
”Mulla on vaikeuksia kehittää alkeellisintakaan kiinnostusta yhtään ihmistä kohtaan, siinä menee vähän polkimet sekaisin kun niin käy!”
”Olet vain niin upea”
”Tiedän, että tässä ollaan vähän yksisarvismetsällä”
”Haluaisin huomauttaa edellisen viestini sisällöstä, ja toivon että lukisit uudestaan sen kohdan missä sanon näkeväni tässä mahdollisuuden yhteiseen ikuisuuteen”

Viimeinen oli hänen vetoomuksensa minulle käyttää järkeäni ennen kuin sanon heipat ja jätän leikin kesken. Se oli ollut jo toinen ’temppuni’, eli ilmoitusluontoinen viesti jossa perustelen miksi olen harkinnan lopputuloksena päätynyt siihen että jokin tuntuu olevan pielessä. Jokin tosiaan tuntui olevan pielessä. Jokaisen Tommiin liittyvän ajatuksen ympärillä soi sellaisia hälytyskelloja joiden olemassaolosta en edes ollut tiennyt mitään, ja tiukujen kakofonia oli jo peittää alleen järkeni. Niitä oli vaikeaa ymmärtää tai paikantaa mutta kuulin ne kuin tinnituksen hiljaisuudessa. Tommi onnistui joskus paikantamaan yhden tai toisenkin, kuin hänellä olisi telepaattisia kykyjä. Hän sanoi tismalleen oikeat asiat vaikka en itse ollut osannut sanoittaa solmun tiukkuutta. Hän sanoi ne tunteella ja taidolla kuin Juhla Mokka, ja niin tiuku kerrallaan vaikeni siellä ja toinen täällä. Ne levittivät sanaa muillekin hälyttäjille ja ihana lämpö tulvi ääniseinän murruttua hiljaiseen rauhan mereen. Näin, nyt tässä on turvallista vähän rakastua. Kaikki on hyvin.

”Vittu olis kamalaa olla nainen.” Tommin kummitus veteli sätkäänsä ja minä olin kuuntelematta niin hyvin kuin taisin.
”Olis heikompi ja tyhmempi.” Hän vilkaisi minuun tarkaten reaktiota. Minä en antanut pienintäkään merkkiä ajatuksistani, tai siitä että olisin edes kuullut kenenkään puhuvan. Kummituksia ei ole olemassa.
”Onko toi maha oikeesti osa sua vai turvottaako menkat vaan?!”
En kuullut vieläkään. Ilmeenkään värähtämättä tuijotin haukkana siihen suuntaan mistä bussin olisi pitänyt jo saapua. Jalkakäytävältä ajotielle mateleva jää muodosti maiseman harmaaksi ja pyöreäkulmaiseksi, ja jos se ei olisi kiiltänyt talvipäivän valossa sen rajaa ei olisi voinut erottaa harmaana roikkuvasta taivaasta.

 

 

  Lääkäri soitti. Olin odottanut sitä koko päivän mutta silti yllätyin että niin kävi. Itse asiassa olin odottanut sitä ensin kuukauden, ja sitten peruuntumisen vuoksi vielä kaksi viikkoa. Nyt se vihdoin todellakin soitti!

Kun olin puhunut itseni etuajassa ulos osastolta, olin ollut vakuuttunut siitä että pääsen avohoidon piiriin ihan siinä justiinsa. Ihan sellaista ei oltu luvattu mutta minä halusin kotiin niin vimmatusti että annoin itselleni luvan toivoa parasta ja uskoa lääkäreitä kun he sanoivat etten jää ilman hoitoa.
”Siinä voi mennä parikin viikkoa ennen kuin kuulet hoitokontaktista.”
”Kyllä minä pärjään. Ei, en tapa itseäni. Mulla on se koira.”
Uskoin myös kun lääkäri sanoi että saisin kotiin lyhyen reseptin rauhoittavia jotta pärjäisin sen parin viikon välin. Kyllä hän sitä tarkoittikin ja vakuutti että minusta pidettäisiin huolta – aina voi soittaa osastolle jos tulee sellainen olo että pärjääminen on koetuksella. Ikävä kyllä koska olin päättänyt lähteä suunniteltua aiemmin, sain lähtösuunnitelmiani arvioimaan ihan toisen lääkärin. Hän oli erikoistumassa oleva nuori nainen jolla oli hiiren kasvot. ”Älä huoli, hän on ihan pätevä”, hoitaja oli sanonut kun kysyi minulta suostumusta sijaiseen. Se että hän sanoi tämän täysin yllättäen oli se seikka joka sai aikaan kummallisen epäilyksen tunteen.
Aluksi haastattelu sujui hyvin. Tosin hänkin ilmoitti olevansa ihan pätevä tehtävään, mikä sai minut vähän luikertelemaan tuolissani. Kerroin mielialastani, suunnitelmistani, kaikesta sellaisesta minkä lääkäri haluaa tietää päätöstään varten.
   Minulla on sellainen vika että osaan vaikuttaa ihan koherentilta vaikka kuolleena. Todellinen kuntoni oli kamala. Surkea. Ruokoton. Huoneeni salassa tärisin ja nytkin niin että pukeutumiseen meni viiden sekunnin sijaan viisi minuuttia. Välillä itkin naama lattiaa vasten kädet pitkin kylkiä, ja se oli hyvä hetki sillä jotain tapahtui, ja vaikka tunsin itseni eläimeksi tiesin olevani elävä.
Mutta sieltä purkista minun oli päästävä ulos.
   Aluksi minulle oli annettu kolmen hengen huone omaan käyttöön. Huonetoveri oli jossain lomalla, hänen olemassaolostaan kieli vain sänkypöytään tungettu läjä karkkia ja lavuaarin päällä retkottava risainen hammasharja. Se oli tilava huone isoilla ikkunoilla joiden reunalle mahtui istumaan. Uskalsin tehdä niin muutaman kerran, vaikka pelkäsin jonkun tulevan huoneeseen ja näkevän itsetuhoisen hoidokin nojailemassa toisen kerroksen ikkunalasia vasten poissaolevan näköisenä. Lähes satavuotiaan rakennuksen toinen kerros oli tarpeeksi korkealla jotta mätkähdys olisi voinut olla fataali. En muista oliko ikkunoissa edes estettä moiselle.
   Minut siirrettiin toiseen huoneeseen vähän sen jälkeen kun huonetoverini palasi. Hän ei puhunut minulle mitään, käänsi vain sängyssä selkänsä ja alkoi tyhjentää valtavaa irtokarkkipussia. Rapinnn. Rousk. Rapinnn. Rousk. Toisen ihmisen äänet ja läsnäolo tuntuivat valtavan suurelta, yli tulvivalta ja alleen peittävältä vaikka mitään muuta ei tapahtunut kuin sängyssä makaamista ja karkin syöntiä. Olin vasta tullut osastolle joitakin päiviä, ehkä viikko sitten. En osaa jälkikäteen sanoa, olin ensimmäisen ajan kuin pumpulipäinen vieterilelu. Pelkäsin ajatuksiani joten soittelin alati ihmisille ja yritin pysyä niin lääkittynä kuin osasto minua armahti. Ilman bentsoja ja toivoa tulevasta lääkärin tapaamisesta olisin kammottavasti toteuttanut sen mitä olin yrittänyt. Kaikki se sai ajantajun olemattomaksi, ja jopa minun karhunrautamuistini on antautunut pyyhkimään pois asioita.
Nyt en vain kestänyt toista, vierasta ihmistä.
”En saanut yöllä nukuttua”. Hoitajat tiesivät miksi. En ollut kehdannut sanoa että huonetoveri ääntelee unissaan kuin naarashirvi mutta minut siirrettiin yhteisymmärryksessä eri huoneeseen.
”Tämä huone ei oikeastaan ole käytössä, mutta se on ainoa jossa on ensi yöksi tilaa jos haluat nukkua yksin. Siirretään sitten toiseen huoneeseen kun taas vapautuu.”
  

  Miksihän tämä huone ei ole käytössä? Katselin sitä lattiasta kattoon ja seinästä seinään ennen kuin laskin vähät tavarani käsistäni. Siinä oli erikoisen pitkä ”eteinen” ennen kuin päästiin syvennykseen jossa oli sänky, työpöytä ilman tuolia ja ikkunan edessä pieni sänkypöytä, samanlainen kuin se jonka avolaatikkoon huonekaverini oli mättänyt herkkuja. Minä tulisin tekemään samaa, kunhan saisin ruokahaluni takaisin.
Onkohan edellinen asukki kuollut tänne?
Heitin tavaroita sänkypöydän alalaatikkoon ja loput viskasin sängyn päälle. Ikkuna oli onneksi samanlainen kuin edellisessä huoneessa – iso ja valtavalla kaakelisella ikkunalaudalla varustettu. Tosin niitä oli vain tämä yksi kolmen sijaan. Minulle tuli huoneesta mieleen nunnan salainen oma solusoppi, ja se muistutti sellaista vielä enemmän kun ripustin seinälle isä Peteriltä saamani pyhän Benedictuksen ristin. Sen ripustaminen oli hankalaa ilman koukkuja, mutta onneksi seinänrämässä oli reikä johon tungin jäätelöpuikon tikun palasen ”naulaksi”.
Noin, nyt täällä on kodikasta.
   Ei siellä ollut yhtään kodikasta, muutoin kuin kaksipiippuinen tunne eristäytyneisyydestä. Koska huone ei ollut virallisesti käytössä hoitajat unohtivat jatkuvasti herättää minut tai ilmoittaa ruoka-ajoista. Norkoilin oven takana ja välillä käytävällä kun kuulin muita huoneita hoputettavan syömään tai kahville. Minun oli myös unohdettu tarvitsevan labrakäynnin verikokeita, sydänkäyriä ja sellaisia varten vaikka niistä puheltiin aina kun kävin noutamassa lisää rauhoittavaa tai unilääkettä. Sitä tarvittiin siihen että saisin vihdoin tavata lääkärin. Se oli kuin tietokonepelin tehtävä joka pitää suorittaa ennen kuin pääsee seuraavalle tasolle. Olin Commander Keen etsimässä avainkorttia.
”Milloin on se ensimmäinen lääkärin tapaaminen?”
”Kyllä sä saat sen sitten nähdä, ihan varmasti.”
Yli viikko oli kulunut.
    Bentso ja unilääke yhdessä auttoivat nukahtamaan vaivatta – luksus joka on jäänyt minulta aiemmin kokonaan kokematta. Voi kun sellaista olisi ollut aina, ja tulisi aina olemaan. Olisinkohan ollut paremmassa tolkussa? Edes 35% enemmän latingissa? Näitä pitää kysyä kotiin. Soo--- Som-nor? Somnor. Kysyn lääkäriltä kun hänet tapaan. Ihan varmasti tapaan. Pian tapaan lääkärin…
   Nukahtaminen saattoi olla helppoa, mutta unessa pysyminen tuotti haasteita. Huoneeni koko sängynpuoleinen seinä oli olemassa oikein tärkeää tarkoitusta varten – se erotti makuusoppeni osaston tupakkahuoneesta. Ilmankierrättäjä hurisi kuin lentokoneen moottori, ja joka kerta kun joku tupakoi katku leijaili viereisen ikkunan venttiilistä omani rakosista sisään. Ei toivoakaan että helteisen päivän jälkeen ikkunaa olisi voinut raottaa ja antaa illan viileyden pyörähtää kiviseinien sisäpuolella viilentämässä hikisiä lakanoita. ”Eteiskäytäväni” seinä taas jakoi tilan henkilökunnan vessasta. Ensin luulin unisessa lääketokkurassani että yöhoitajat käyvät yhdessä vessassa laulamassa, mutta sitten tajusin että meteli tulee tupakkahuoneesta. He kävivät tupakkatauolla kaakattamassa. Ja kaakattaa siellä olikin pakko, lentokoneturbiinin sisäpuolella täytyi ajatustenkin huutaa jotta niitä kuulisi.
Myös päiväsaikaan siellä kävi elämöimässä muutama innokkaasti sauhuava asukki.
Ehkä tämä olikin syy siihen miksi huone oli pois käytöstä, sen sijaan/lisäksi että sinne oli vastikään joku kuollut. Minut tänne kammioon oli unohdettu jo viikoksi

 

   ”Miksi sinä sinne kotiin niin kovasti haluat?”
”Minua ahdistaa täällä, enkä saa nukuttua.”
”Et edes vaikka joka yö pyydät unilääkettä?”
Minua oltiin alettu tökkiä unilääkkeen pyytämisestä. Ikään kuin se olisi jollain lailla paheksuttavaa toimintaa, vaikka alussa sanottiin että minun kuuluu se iltaisin ottaa. Olin alkanut arastella ainoan nukkumiskeinoni pyytämistä kun se annettiin aina niskoja nakellen. ”Taasko? Ja näin myöhään! Ei sitä saa yhden jälkeen sitten ottaa ollenkaan.” Mistä kummasta minä tietäisin iltakymmeneltä että olen vielä yhdeltä hereillä? ”Tulet pyytämään lääkkeen jos et saa unta”. Kun vielä puolenyön jälkeen pyörin hereillä on se merkki siitä etten ole saanut unta. Huoneessa ei ole kelloa ja minä olen pumpulipää. Osastolla oli muitakin kummallisia juttuja. Ensin sinulle annettiiin pari vaatekertaa ja sitten hermostuttiin kun oli päällä ”päiväpaita ja yöhousut sekaisin” – yövaatteita käytetään vain nukkuessa! Kahdet lököttävät pöksyt joista valita, toiset ohuempaa ja toiset paksumpaa kangasta. Ja minä olin kehdannut kesäpäivänä valita ohuemmat. ”Vaihda ennen kuin syöt” Laskin tarjottimen surkeana ja lähdin nyyhkyttäen vaatteiden vaihtoon. Virheiden tekeminen painoi minua tavallisestikin, ikuinen pisteliäs syyllisyys. Nyt romahtaneena se oli kuin viiden tonnin paino.
   ”Puhun totta siitä nukkumisasiasta, sen lisäksi olen alkanut huolestua siitä että täällä seinien sisällä oleilu on saanut aikaan uusia ongelmia”.
Kerroin lääkärille siitä kerrasta kun olin päivittäisellä hölkkälenkilläni kiertänyt sairaalan takaiselle aukiolle ja maisema pyörähti rumasti ympäri. Minut valtasi tunne kuin laakeudesta hyökkäisi vihulaisia joka suunnalta, enkä voisi millään puolustautua sillä kuvitelluilla hyökkäjillä on selkeä miesylivoima. Minun teki mieli käydä makaamaan ruohikkoon – siksi että jalat eivät halunneet tehdä yhteistyötä maankamaran muututtua keikkuvaksi vedeksi, mutta myös siksi että jos makaisin maassa ainakin selusta olisi turvattu.
En tiennyt mistä oli kyse mutta tätä vaivaa en halunnut lisätä listaan.
Kerroin myös siitä pelosta että oma koti alkaisi ahdistaa. Se oli kuitenkin paikka josta melkein tuli ensimmäinen leposija, ja se oli muutenkin kammottavien ajatusten hautomo. Minun olisi muutettava se jos haluaisin edes toivon siitä että on sellainen asia kuin tulevaisuus. Se oli kuitenkin koti.
   Lääkäri ei tuntunut ymmärtävän kumpaakaan pointtia. Minua alkoi huolettaa, ei ainoastaan se pääsisinkö lainkaan kotiin vaan myös se osaisiko tämä ihminen antaa minulle tarvitsemaani apua. Kerroin siitä mitä vakituisen lääkärin kanssa oltiin sovittu lääkityksestä kotona – tehtäisiin sama juttu kuin lomalla ollessani, eli saisin taas mukaan Temestaa (rauhoittava lääke) ja vähän Stellaa (Somnor, unilääke). Pariksi viikoksi kunnes pääsisin avohoitoon ja siellä lääkitys korjattaisiin jiiriin. Tämä oli minulle suuri helpotus kaiken kamaluuden keskellä, kotona ei tarvitsisi vain kärvistellä infernaalista tuskaa. Voisin kokeilla vaikka perusasioiden harjoittelua, ihmiseksi muuttuminen olisi vielä kaukainen haave mutta se olisi alku. Oma koti jossa tiskata tiskejä ja jossa oli kirjoja, mattoja, pölyinen sähköpiano ja koirankarvoja. Oma sänky.
”Minulla on sellainen linja etten määrää riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä potilaille. Nämä on tarkoitettu lyhyeen hoitoon.”
”Parista viikosta sovittiinkin”
Minua alkoi pelottaa. Hän aikoo laskea minut tuonne ilman turvatyynyä, ilman apua, ilman mitään.
”Jos et pärjää kotona ilman bentsoja niin sitten kuulut osastolle”
Tein kaikkeni etten alkaisi tihustaa itkua. Olen rauhallinen, järkevä ja objektiivinen. Minun kanssani voi keskustella ja minä ymmärrän sinun kantasi. Imaisin sisään yhden kyynel-perkeleen joka tunki silmäkulmaan pälyilemään.
”Minä ymmärrän että sinä lääkärinä tiedät paremmin näiden lääkkeiden vaarat. Onko mahista että saan mitään apua kun lähden tuonne? Kun sellaista luvattiin tämän tilanteeni takia, ainakin siihen saakka että saan hoitokontaktin.”
”Niin siis pari laitan tietysti mukaan”.

   Pari se laittoikin. Niitä oli kirjaimellisesti kaksi. Kaksi Temestaa pikkuisessa paperikuoressa. Nämä käteen ja onnea – tässä kävisi vielä huonosti. Ja niin kävikin, mutta siitä lisää ensi kerralla.

 

Niin, avohoidon lääkäri tosiaan soitti tänään. Hän tarkisteli vointini, mahdollisen suisidaalisuuden tason ja määräsi vielä pari uutta hyödytöntä lääkettä. Puoli vuotta osaston jälkeen eikä mikään vieläkään ole jiirissä tai edes sinne päin, lääkkeiden tai hoidon suhteen. Hengissä olen kumma kyllä, alan tästä lähin tervehtiä torakoita sukulaisina.

 

Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.