The Walking Dead
2000-luvun puolivälin Lontoo näki kolmen naisen seurueen morkoilevan kaupungin itäisen osan kauppakujilla. Rita pysähtyi vähän väliä ostamaan itselleen syötävää, mutta Minnie ja minä hermoilimme niin että pysähdykset aiheuttivat vain levotonta pyörimistä, ja päädyimme operoimaan ilman aamiaista, lounasta tai päivällistä.
“Mun tarttee vielä ostaa kunnon vyö, että nää housut pysyy ylhäällä! Minnie sä oot kaupunkilainen, mistä täältä saa halpoja vöitä? Niin ja kalsareita!” Vyö ostettiin second hand shopista, ja meidän ruokahalumme lopulliseksi tuhoksi myös alusvaatteet löytyivät samasta putiikista.
-----------------------------------------------------------
Camdenin katuvalot olivat jo sytytettyinä kun Barflyn ovi aukesi. Yläkerrassa soitti vielä edellinen yhtye - jotain puolikiinnostavaa punkia, mutta koska liput koskivat vasta seuraavaa keikkaa, jäimme alas baariin roikkumaan. Minnie bongasi vanhan muusikko-heilansa 80-luvulta, ja Rita bongasi baaritiskin heidän takanaan.
-“Mää tuon sulle viskin!”
-“Öööäää ota screwdriver!!”
Ajattelin appelsiinimehun käyvän ravinnosta.
Rita hermoili jotain tulevaa ajokoetta, hänen täytyisi saada lupa kuljettaa traktoria, mutta metelin takia en saanut tietää miksi. Se oli kuitenkin ainoa aihe josta häntä kiinnosti jutella, joten hymisin lasille ja jääpaloille ja annoin hänen paasata.
-“Mua eniten huolettaa se kuulotesti!”
-“Mitä??”
-“KUU-LO-TES-TI"
Ehdin vasta tokan nestemäisen aterian puoliväliin, kun soitto yläkerrassa hiljeni, ja tunkkaisia rappusia pitkin sekä valui että rämähti läjä ihmisiä keskelle alakerran baarin lattiaa. Minulla oli lippumme, mutta sekä Rita että Minnie olivat joutuneet jonnekin keskelle merta, joka muodostui pelkistä vieraista päistä.
-----------------------------------------------------------------------------
Ylhäälläkin oli baaritiski, mutta minä olin keskittynyt pieneen esiintymislavaan tilan toisella puolella. Sen ollessa vielä tyhjänä, otin vastaan kolmannen tarjotun vodka-tuoremehun, jota en ehtinyt edes aloittaa kun bändi tuli lavalle. Rita sanoi pitelevänsä juomaani ja laukkuani, kun minä säntäsin lavan eteen. Olin luullakseni meistä ainoa, jota yhtye oikeasti kiinnosti. Minnie oli takana baaritiskillä odottelemassa entistä heilaansa, ja Rita keinui hieman yrittäessään olla juomatta minunkin drinkkiäni.
Äänen jyrinä kehossa tuntui paljon enemmältä kuin kolmen ihmisen voisi kuvitella saavan aikaan. Saappaideni pohjista, pitkin selkärankaa tärisi käsi kurkulleni. Sen aikaansaama aivojen hapettomuus sai minut unohtamaan lattian, valot, ja ainakin kolme edellistä viikkoa. Ympärillä olevat ihmiset olivat vain näön syrjällä sätkiviä varjonukkeja, minun kehoni liikkumisella ei ollut niihin mitään yhteyttä. Lauloin joka ikisen tuntemani biisin alusta loppuun, ja tulin tietoiseksi ympäristöstäni vasta siinä kohtaa kun huomasin että se huomattiin. Basisti, joka seisoi niin leveässä haara-asennossa että takapuoli viisti lavaa, katsoi minua. Minä jäädyin katsomaan häntä. En enää laulanut, ja varjonuket ympärilläni muuttuivat lihaksi.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Minulle musiikkifanina koko fanien alakulttuuri oli vain kaukaisen pieni täplä.
En olisi viattomana lapsosena osannut edes ajatella, että kilpailu ulottuu kaikkialle nähtyjen keikkojen määrästä nippelitietoon, tai vaikka siihen kenen kanssa on paiskannut kättä. Nämä seikat voivat ilmeisesti tehdä sinusta itsestäsikin kuuluisan, tai ainakin paremman kuin muut ei-kuuluisat. Jos joutuu siihen myllyyn, voi pikku jyvänen tulla jauhetuksi aivan jauhoksi.
Vielä hirveämpää on eräänlainen kroppien keräily. Sinä saatat olla keskellä elämäsi keikkaa, kun joku vanhempi ja kokeneempi kuiskaa korvaasi että hänen lapsensa on ihan varmasti kitaristin tekosia. Vaikka lapsi näyttää kreikkalaiselta, ja hänen kreikkalainen isänsä on ihan vieressä. Edes noin sata askelta kauemmas ei poista sinua tilanteesta, siellä on seuraava kuulijaa kaipaava hetken huuma.
Minua ei saa kummistakaan ympyröistä tarpeeksi kauas edes avaruusraketilla.
----------------------------------------------------------------------------------------------
Pihalla Rita puhui yhä traktoreista. Kai. En ole varma, kun en kuullut enää sitäkään vähää, minkä sisällä baarissa. Pumpuli oli korvien lisäksi aivoradoissa. Minnie potkiskeli kiviä jalkakäytävältä kohti lähintä seinää. Kyselin turhaan vielä bussissa ja kotonakin mikä kiviä lennättää, mutta en saanut sellaisia vastauksia joista olisi voinut muodostaa edes kokonaista lausetta yhteensä. Ilmeisesti kohtaaminen entisen heilan kanssa oli aiheuttanut lähes puhevikaan johtaneen pettymyksen.
Sellaisia muusikot ovat: epätyydyttäviä.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Dixon:
-“Haluatko kuulla uutta musiikkia?”
No tietysti. Tietysti halusin hänen tietävän että tietysti haluan kuulla uutta musiikkia. En vain tiennyt, että hänellä on nykyisinkin uutta musiikkia, tai että hän soittaisi minulle itse. Tai että puhelu vetäisi sekavuudessaan vertoja omalle muusipäälleni.
-“Täällä on uskomattoman lämmintä, ainakin 75 astetta!”
-“Missä sä oot nyt, jossain West Virginiassa? Minä en puhu vapausyksiköissä, mitä se tekee celsius-asteikolla?”
-“Voi helvetti, sä oot älykkäämpi kuin minä, voisitko olla ainakin 75% tyhmempi? Puhu mun kaverille!”
Kun minut 4 tunnin aikana siirrettiin viidennen kerran Dixonilta kaverille, puhelu katkesi.
“Fuck you and your loser band!”
“I’m so going to kiss you.”
-------------------------------------------------------------------------------------
Minulla on tapana viehättää sekopäitä. Mitä hullumpi, sen varmemmin jossain vaiheessa tulee rakkauslauluja. Vielä parempi jos miehen tunneskaalasta puuttuu pelko, ahdistus ja empatia. Tämä seikka huomioon ottaen, koen että minulla on lähes oikeus olla yllättymättä enää mistään. Dixon yllätti minut takaa, edestä ja sivusuunnilta.
Jossain vaiheessa aloin pelätä tosissani, että hän ilmestyy huoneeseeni lattian läpi. Sain soittoja joissa hän kerjäsi minua poistumaan päästään, pitkiä monologipuheluita täynnä kauhutarinoita, pornografiaa ja väkivaltaa. Yksityisiä konsertteja, sanoituksia joita ei voi toistaa kohteliaassa seurassa, tai edes ajatella ilman pelkoa siitä että joutuu pidätetyksi. Häntä oli hengästyttävää kuunnella, sillä hän päästeli ihan selkeitä valheita vähän väliä.
“Se Walking Dead –tyyppi varasti lookini! Näki mut bileissä LA:ssa ja mittas päästä varpaisiin. Siis se Daryl Dixon –tyyppi!”
Jossain kohtaa hänen ystävänsäkin otti minuun yhteyttä ja varoitti tapauksesta. Kiitos vain, varotaan.
“En muista sinua tuollaisena kun hengailimme silloin Lontoossa. Olit lähes viehättävä, tai ainakin selvinpäin.”
“Sinä et pääse minusta eroon ilman kuutta tuomaria ja manaajaa!”
Luulin tuota ensin vitsiksi, mutta uskoni siihen hävisi viikkojen myötä.
-------------------------------------------------------------------------------------------
-“Jos minä olisin sinä, olisin kauhuissani. Minä olen kauhistuttava.”
-“Hiton ääliö, kello on viisi aamulla, luulin että jollain on hätä kun puhelin soi.”
-“Joo, mutta halusin sinun vain tietävän. Jos minä en olisi minä, pelkäisin minua. Jos siis yleensäkään pelkäisin mitään.”
Epävireinen kitara alkoi soida, ja vaikka Dixon on instrumentaalisen musiikin miehiä, tässä kappaleessa oli sanatkin:
“PENNY STIIIIINKS!!”
-”Hei, arvaa mitä, tykkään siitä että biisissä on sanoitukset, joita on helppo muuttaa tilanteen mukaan. Soita vaikka niille kymmenelle muulle naisparalle, jotka joutuvat kuuntelemaan tätä paskaa.”
*****
-“LÖITKÖ SÄ JUURI MINULLE LUURIN KORVAAN??”
-”Joo.”
-”Minä olen sata kertaa nätimpi, lahjakkaampi, älykkäämpi...”
-”Mike sanoi että sinä näytät ihan variksenpelättimeltä, istut vain hänen nurkissaan, juot viinaa ja haiset pahalle.”
Puhelin otti metrien verran ilmaa alleen liitäessään ulos makkarista.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Nykyisin en enää käy konserteissa, ellei kirkon kuoroa lueta mukaan. Minulla on aika harvoja periaatteita, mutta yksi erittäin tärkeä löytyy: basistit kierretään kilometritolkulla. Minun ja Dixonin välissä on nytkin valtameri, mutta silti yhä joskus vilkaisen olkani yli.
-----------------------------------------------------------------------------------
Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.
“Mun tarttee vielä ostaa kunnon vyö, että nää housut pysyy ylhäällä! Minnie sä oot kaupunkilainen, mistä täältä saa halpoja vöitä? Niin ja kalsareita!” Vyö ostettiin second hand shopista, ja meidän ruokahalumme lopulliseksi tuhoksi myös alusvaatteet löytyivät samasta putiikista.
-----------------------------------------------------------
Camdenin katuvalot olivat jo sytytettyinä kun Barflyn ovi aukesi. Yläkerrassa soitti vielä edellinen yhtye - jotain puolikiinnostavaa punkia, mutta koska liput koskivat vasta seuraavaa keikkaa, jäimme alas baariin roikkumaan. Minnie bongasi vanhan muusikko-heilansa 80-luvulta, ja Rita bongasi baaritiskin heidän takanaan.
-“Mää tuon sulle viskin!”
-“Öööäää ota screwdriver!!”
Ajattelin appelsiinimehun käyvän ravinnosta.
Rita hermoili jotain tulevaa ajokoetta, hänen täytyisi saada lupa kuljettaa traktoria, mutta metelin takia en saanut tietää miksi. Se oli kuitenkin ainoa aihe josta häntä kiinnosti jutella, joten hymisin lasille ja jääpaloille ja annoin hänen paasata.
-“Mua eniten huolettaa se kuulotesti!”
-“Mitä??”
-“KUU-LO-TES-TI"
Ehdin vasta tokan nestemäisen aterian puoliväliin, kun soitto yläkerrassa hiljeni, ja tunkkaisia rappusia pitkin sekä valui että rämähti läjä ihmisiä keskelle alakerran baarin lattiaa. Minulla oli lippumme, mutta sekä Rita että Minnie olivat joutuneet jonnekin keskelle merta, joka muodostui pelkistä vieraista päistä.
-----------------------------------------------------------------------------
Ylhäälläkin oli baaritiski, mutta minä olin keskittynyt pieneen esiintymislavaan tilan toisella puolella. Sen ollessa vielä tyhjänä, otin vastaan kolmannen tarjotun vodka-tuoremehun, jota en ehtinyt edes aloittaa kun bändi tuli lavalle. Rita sanoi pitelevänsä juomaani ja laukkuani, kun minä säntäsin lavan eteen. Olin luullakseni meistä ainoa, jota yhtye oikeasti kiinnosti. Minnie oli takana baaritiskillä odottelemassa entistä heilaansa, ja Rita keinui hieman yrittäessään olla juomatta minunkin drinkkiäni.
Äänen jyrinä kehossa tuntui paljon enemmältä kuin kolmen ihmisen voisi kuvitella saavan aikaan. Saappaideni pohjista, pitkin selkärankaa tärisi käsi kurkulleni. Sen aikaansaama aivojen hapettomuus sai minut unohtamaan lattian, valot, ja ainakin kolme edellistä viikkoa. Ympärillä olevat ihmiset olivat vain näön syrjällä sätkiviä varjonukkeja, minun kehoni liikkumisella ei ollut niihin mitään yhteyttä. Lauloin joka ikisen tuntemani biisin alusta loppuun, ja tulin tietoiseksi ympäristöstäni vasta siinä kohtaa kun huomasin että se huomattiin. Basisti, joka seisoi niin leveässä haara-asennossa että takapuoli viisti lavaa, katsoi minua. Minä jäädyin katsomaan häntä. En enää laulanut, ja varjonuket ympärilläni muuttuivat lihaksi.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Minulle musiikkifanina koko fanien alakulttuuri oli vain kaukaisen pieni täplä.
En olisi viattomana lapsosena osannut edes ajatella, että kilpailu ulottuu kaikkialle nähtyjen keikkojen määrästä nippelitietoon, tai vaikka siihen kenen kanssa on paiskannut kättä. Nämä seikat voivat ilmeisesti tehdä sinusta itsestäsikin kuuluisan, tai ainakin paremman kuin muut ei-kuuluisat. Jos joutuu siihen myllyyn, voi pikku jyvänen tulla jauhetuksi aivan jauhoksi.
Vielä hirveämpää on eräänlainen kroppien keräily. Sinä saatat olla keskellä elämäsi keikkaa, kun joku vanhempi ja kokeneempi kuiskaa korvaasi että hänen lapsensa on ihan varmasti kitaristin tekosia. Vaikka lapsi näyttää kreikkalaiselta, ja hänen kreikkalainen isänsä on ihan vieressä. Edes noin sata askelta kauemmas ei poista sinua tilanteesta, siellä on seuraava kuulijaa kaipaava hetken huuma.
Minua ei saa kummistakaan ympyröistä tarpeeksi kauas edes avaruusraketilla.
----------------------------------------------------------------------------------------------
Pihalla Rita puhui yhä traktoreista. Kai. En ole varma, kun en kuullut enää sitäkään vähää, minkä sisällä baarissa. Pumpuli oli korvien lisäksi aivoradoissa. Minnie potkiskeli kiviä jalkakäytävältä kohti lähintä seinää. Kyselin turhaan vielä bussissa ja kotonakin mikä kiviä lennättää, mutta en saanut sellaisia vastauksia joista olisi voinut muodostaa edes kokonaista lausetta yhteensä. Ilmeisesti kohtaaminen entisen heilan kanssa oli aiheuttanut lähes puhevikaan johtaneen pettymyksen.
Sellaisia muusikot ovat: epätyydyttäviä.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Dixon:
-“Haluatko kuulla uutta musiikkia?”
No tietysti. Tietysti halusin hänen tietävän että tietysti haluan kuulla uutta musiikkia. En vain tiennyt, että hänellä on nykyisinkin uutta musiikkia, tai että hän soittaisi minulle itse. Tai että puhelu vetäisi sekavuudessaan vertoja omalle muusipäälleni.
-“Täällä on uskomattoman lämmintä, ainakin 75 astetta!”
-“Missä sä oot nyt, jossain West Virginiassa? Minä en puhu vapausyksiköissä, mitä se tekee celsius-asteikolla?”
-“Voi helvetti, sä oot älykkäämpi kuin minä, voisitko olla ainakin 75% tyhmempi? Puhu mun kaverille!”
Kun minut 4 tunnin aikana siirrettiin viidennen kerran Dixonilta kaverille, puhelu katkesi.
“Fuck you and your loser band!”
“I’m so going to kiss you.”
-------------------------------------------------------------------------------------
Minulla on tapana viehättää sekopäitä. Mitä hullumpi, sen varmemmin jossain vaiheessa tulee rakkauslauluja. Vielä parempi jos miehen tunneskaalasta puuttuu pelko, ahdistus ja empatia. Tämä seikka huomioon ottaen, koen että minulla on lähes oikeus olla yllättymättä enää mistään. Dixon yllätti minut takaa, edestä ja sivusuunnilta.
Jossain vaiheessa aloin pelätä tosissani, että hän ilmestyy huoneeseeni lattian läpi. Sain soittoja joissa hän kerjäsi minua poistumaan päästään, pitkiä monologipuheluita täynnä kauhutarinoita, pornografiaa ja väkivaltaa. Yksityisiä konsertteja, sanoituksia joita ei voi toistaa kohteliaassa seurassa, tai edes ajatella ilman pelkoa siitä että joutuu pidätetyksi. Häntä oli hengästyttävää kuunnella, sillä hän päästeli ihan selkeitä valheita vähän väliä.
“Se Walking Dead –tyyppi varasti lookini! Näki mut bileissä LA:ssa ja mittas päästä varpaisiin. Siis se Daryl Dixon –tyyppi!”
Jossain kohtaa hänen ystävänsäkin otti minuun yhteyttä ja varoitti tapauksesta. Kiitos vain, varotaan.
“En muista sinua tuollaisena kun hengailimme silloin Lontoossa. Olit lähes viehättävä, tai ainakin selvinpäin.”
“Sinä et pääse minusta eroon ilman kuutta tuomaria ja manaajaa!”
Luulin tuota ensin vitsiksi, mutta uskoni siihen hävisi viikkojen myötä.
-------------------------------------------------------------------------------------------
-“Jos minä olisin sinä, olisin kauhuissani. Minä olen kauhistuttava.”
-“Hiton ääliö, kello on viisi aamulla, luulin että jollain on hätä kun puhelin soi.”
-“Joo, mutta halusin sinun vain tietävän. Jos minä en olisi minä, pelkäisin minua. Jos siis yleensäkään pelkäisin mitään.”
Epävireinen kitara alkoi soida, ja vaikka Dixon on instrumentaalisen musiikin miehiä, tässä kappaleessa oli sanatkin:
“PENNY STIIIIINKS!!”
-”Hei, arvaa mitä, tykkään siitä että biisissä on sanoitukset, joita on helppo muuttaa tilanteen mukaan. Soita vaikka niille kymmenelle muulle naisparalle, jotka joutuvat kuuntelemaan tätä paskaa.”
*****
-“LÖITKÖ SÄ JUURI MINULLE LUURIN KORVAAN??”
-”Joo.”
-”Minä olen sata kertaa nätimpi, lahjakkaampi, älykkäämpi...”
-”Mike sanoi että sinä näytät ihan variksenpelättimeltä, istut vain hänen nurkissaan, juot viinaa ja haiset pahalle.”
Puhelin otti metrien verran ilmaa alleen liitäessään ulos makkarista.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Nykyisin en enää käy konserteissa, ellei kirkon kuoroa lueta mukaan. Minulla on aika harvoja periaatteita, mutta yksi erittäin tärkeä löytyy: basistit kierretään kilometritolkulla. Minun ja Dixonin välissä on nytkin valtameri, mutta silti yhä joskus vilkaisen olkani yli.
-----------------------------------------------------------------------------------
Yes, This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on sotkettu ja nimiä on peukaloitu.
Kommentit
Lähetä kommentti