Siitä yrityksestä - OSA VIII
En
minä sitä niin tarkoittanut. En tiedä itsekään miksi synkkyys tulee sillä tavalla
kaikenpeittävästi päälle, kuin haudan kansi, mutta sellaisia päiviä
kertakaikkiaan on. Ajatusten holtiton poukkoilu ahdistuksen kuristajakäärmeotteessa,
kun rinta ja henkitorvi on niin rusennettu että aivot eivät eivät saa happea –
siinä on jokapäiväinen olotila aamun ensimmäisestä nanosekunnista yön
viimeiseen painajaiseen. Jos tämä on normaalitila, silloin verraten synkkä
päivä on sellainen johon joidenkin ihmisten maallinen vaellus päättyy. Se on lyijynraskas
ei-mitään. Sellaisista päivistä selviytyminen ei ole passiivista irrallisuutta,
se on kovaa työtä. Useimmiten otan sen kivireen ja annan sen narujen leikata
syvälle kämmenien lihaan, kun varpaiden paljaat luut soraa raapien raahaan ja
tappelen mokoman helvetinpulkan päivänrinnettä huipulle. Silloin ei saa
ajatella, ei ennen kuin on laella ja voi polvet tutisten katsella taakse
jäänyttä latua jonka toinen pää on alhaalla Helvetissä. Reellä sinne pääsisi
nopeasti, jos vain antaisi periksi irtipäästämisen houkutukselle. Hellittäisi
otteen ja antaisi jalkojen levätä. Raakojen hermopäätteiden suloinen hiljaisuus.
Sillä kertaa minä aloin ajatella. Minä tiesin
mitä ajatusten toisella puolella on, mutta silti ne vyöryivät päin kuin
holtittomasti ajava jarruton rekka, ja minä jäin pyörien alle, tunsin miten
ruumiinkappaleita irtosi ja sinkoili pitkin tienpenkkoja.
”Kaikki on poissa” – käsi repeytyi olkavarresta
”Kaikki on tuhkaa” – jalat kierivät renkaiden viskomina pientareille
”Minulla ei ole mitään, nyt tai ikinä” – pää irtosi ja laskeutui pellon
törröttäville oljille, kenenkään näkemättä.
Kun heräsin kappaleina, tuntui mahdottoman epäreilulta
että olin jäänyt henkiin. Kääntelin ruhjottuja silmämuniani ja etsin maisemasta
merkkejä itsestäni. Suu aukeili kuin kalalla, hitaasti ja automaation ohjaamana
mutta ilmaa ei kulkenut sisään ilman palkeita. Tunsin hyhmäisen tuulen
taputtavan mähjöttyä selkääni ja näin sen rohjottavan pellossa kuin perunasäkki.
Tunnistin sen omakseni sillä säkkikangas oli minun takkini, uskollisesti
palvellut sotisopa joka riekaleisenakin suojeli herkkää nahkaani. Pelkkä torso
ei vielä riittänyt, tarvitsisin muitakin osia sellaiseen elämään jossa
liikutaan paikasta toiseen ja tehdään asioita, mutta nyt ainakin kaikki elämää
ylläpitävät elimet olivat kasassa. Kellotaulun puuttuessa tyhjänaikaisesti
raksuttava koneisto.
Keskittyessäni oikein kovasti tavaroiden karsimisoperaatioon,
huomasin sellaisen seikan että säilytän turhaa. Jotkut pelkästään hyvää
tarkoittavat läheiset ovat antaneet minulle neuvoksi että ei saisi ”elää
menneisyydessä”, silloin kun olen ollut pahoilla mielin jostain tapahtuneesta.
Tavarat jotka olin säästänyt olivat kuitenkin turhia siksi että säilöin niitä
juuri tulevaisuuden varalle. ’Minä ehdottomasti tarvitsen tämän hyllyn sitä
päivää varten kun minulla on laittaa siihen kuvia, kirjoja ja viinikantiini’, ’Vielä
joskus maalaan tämän vanhan pöydän hienoksi kirkkotaiteeksi’, ’Ajattele jos
tämä purkki pelastaa minut kun tulee maailmanloppu’. Minulla ei ollut minkäänlaista
kiintymystä näihin esineisiin siksi että ne olisivat olleet muistoja menneisyydestä.
En kokenut niitä edes omikseni.
Olen aina elänyt pelkästään haavekuvista jotka ovat tyydyttävä tulevaisuus, sillä
menneet nykyisyydet ovat olleet hereillä vietettyä painajaisunta. On ollut
hidasta herätä käsittämään että voin itse hyökätä päälle, toimia ja olla
elämäni herra. -Tar. Käsitin sen puolisen vuotta ennen Tommia, enkä ollut
milloinkaan voinut paremmin kuin siinä tasapainossa. Siksi aloin muokata
elämääni sen näköiseksi kuin itse mielin.
Sellainen elämä jonka haluaa, perustuu
kuitenkin haavekuville. Ja sen haavekuvan pirstaloituminen ajoi rumasti
ylitseni.
Yes,
This Song Is About You on päiväkirja. Tapahtumat ovat tosia tai
tosipohjaisia, kaikki villit vapaudet kirjoittajana on käytetty. Paikkoja on
sotkettu ja nimiä on peukaloitu.
Kommentit
Lähetä kommentti